Seadive Restaurant, Coron, Busuanga, Filippiinit, 24.12.2010 klo 7.45

Hyvää joulua! Hiukan erilainen jouluaatto mulla tällä kertaa, lämpöä noin 30 astetta ja juhlallisuuksiin kuuluu muun muassa kahdeksan tunnin lauttamatka. Lautan pitäisi lähteä vartin päästä, mutta jos yhtään tunnen Aasian aikatauluja, luulen että kerkeän syömään aamupalan ja kirjoittamaan blogin ennen lähtöä..

Moni kummasteli kun kerroin että vietän Filippiineillä lähes kuusi viikkoa. Täällä on reilu 7000 saarta, ja ensimmäisellä on nyt kulunut viikko, joten ihan kaikkea en taida keretä nähdä. Viikko on ollut täynnä toimintaa; sukellusta, moottoripyöräilyä, juhlia ja totta kai afrikkalainen safari kun kerran Aasiassa ollaan.

Vietin viikon Busuangan saarella Coronin kaupungissa. Täällä suurimpina turistimagneetteina toimivat toisessa maailmansodassa uponneet hylyt. Jenkit tekivät yllätyshyökkäyksen alueella olleeseen japanilaislaivastoon ja kymmenkunta suurta japsilaivaa upposi saaren ympäristöön. Esimerkiksi Forbes listasi hylyt maailman kymmenen parhaan sukelluskohteen joukkoon. Näiden takia mäkin saarelle tulin, ja olihan ne hienoja, ei voi muuta sanoa. Sukeltaessa 90-160 metrin pituisten laivojen sisällä reilun 30 metrin syvyydessä alkaa väkisinkin miettimään millaista sisällä on ollut kun jenkkien pommit ovat alkaneet rytisemään kannella.

Kävin myös sukeltamassa paikallisessa järvessä, jota vulkaanisen toiminnan takia kutsutaan Filippiinien oudoimmaksi sukellukseksi: muutaman metrin syvyyden välein veden lämpötila ja suolapitoisuus muuttuu monia asteita. Alle 13 metrin syvyydessä se on 36-38 asteista, joten ilman märkäpukuakin olo oli kuin saunassa. Onneksi voi tulla aina viilentymään 11-13 metrin kylmään makeaan veteen.. Muutenkin järvi on täynnä outouksia, ympäröivät kalliot ja maisema ovat suoraan tieteiselokuvasta. Pohjan muta upottaa 50 senttiä, siihen voi tunkea vaikka päänsä. Järven outo vedenalainen maailma sekä hylkyjen konehuoneet, tykit, pimeät käytävät ja ahtaat oviaukot toivat hienoa vaihtelua sukellukseen, tämän jälkeen voi taas mennä koralliriuttojen kauneutta katsomaan uusin silmin.

Päivitys tilanteeseen, kello on 8.15, mies tuli sanomaan että lautta lähtee 8.30 tai 9.00. Veikkaan siis ettei ainakaan ennen 9.00.

Myös veden päällä Busuangan saari tarjoaa huikeita maisemia; vuoria, saaria, rantoja ja viidakkoa. Vuokrasin pariksi päiväksi kevaricrossipyörän, jolla lähdin saaren toiselle puolelle. Normaalilla skootterilla perille ei olisi edes päässyt, sen verran hankalaa kulku oli jo isollakin pyörällä. Saaren tiet vaihtelivat pikkupoluista isoja kiviä täynnä olleisiin autoteihin. Puiset sillat tuntuivat välillä trialilta muutaman vanhan lankun päällä tasapainoillessa. Suosikkini matkalla olivat jyrkät ylämäet jotka pääsi ylös ainoastaan ykkösvaihteella kaasu lähes pohjassa. Alaspäin samantyyppiset mäet sen sijaan pääsi ainoastaan tuurilla. Siis pystyssä, alas tuli irtohiekan päällä varmasti vaikka jarrut olivat pohjassa.

5,5 tunnin ajon jälkeen pääsin perille Calautin saarelle, joka sijaitsee heti Busuangan vieressä. Ainutlaatuiseksi saaren tekee vuonna 1976 tuodut uhanalaisiksi pelätyt afrikkalaiset eläimet. Eläimet juoksevat vapaina saaren 3700 hehtaarin alueella, niillä ainoastaan annetaan ruokaa jota ne saavat tulla vapaaehtoisesti syömään. Heti saarelle saavuttuani seepralauma oli syömässä ruohoa paikallisten alle puoli metriä korkeiden uhanalaisten peurojen kanssa majapaikkani vieressä.

Kuulin etukäteen saaren illan olevan erittäin rauhallinen, joten valmistauduin iltaan kirjan ääressä. Toisin kävi, sillä paikan työntekijöillä oli joulujuhlat samana iltana. Ilta menikin siis reilun sadan filippiiniläisen kanssa joulua juhliessa. Suurin osa tietysti lapsia, niitä tuntuu löytyvän täällä joka nurkasta. Esimerkiksi sukellusoppaani Ronaldo asuu yhdessä viiden perheen kanssa. Lapsia talosta löytyy 36 kappaletta.

Juhlien ohjelmaan kuului tanssiesityksiä, pelejä, sekä tietysti Filippiinien suosituinta lajia karaokea. Samat biisit soivat jatkuvasti uudelleen, esimerkiksi Michael Jacksonin ”Billie Jeans”, kuten paikalliset sitä kutsuvat, soi ainakin kymmenen kertaa illan aikana. Kun äidit saatiin häädettyä nukuttamaan lapsia, jatkuivat juhlat paikallisen ginin juonnilla miesten kesken. Ei sittenkään niin erilaista kuin Suomessa.. Ainoana valkoihoisena en saanut juurikaan rauhaa, sillä kaikki halusivat tietää tarinani ja kertoa omansa. Sain myös paikallista jouluruokaa, eli riisiä possun, suurimmaksi osaksi luiden ja läskien, kera. Pari maustelehteä oli heitetty joukkoon, näin normiruoka muuttui jouluiseksi. Täällä riisiä ja possun huonoimpia osia syödään käytännössä joka aterialla. Erityisesti aamiaiseksi läskikimpale näyttää erittäin hyvältä.

Aamulla heräsin lyhyiden unien jälkeen kuudelta, ja ikkunasta näkyi heti ensimmäinen pitkäkaulainen otus. Saarella asuu nykyään 35 kirahvia, ja tänä aamuna neljä niistä tuli syömään tarjottua aamiaista. Koska saarella ei ole petoja, ovat kirahvit sen verran kesyjä että niitä pystyy myös syöttämään kädestä. Reilun neljämetrisen villieläimen syöttäminen on melko jännää puuhaa, etenkin kun oppaat kertoivat niiden potkivan erittäin lujaa jos tuntevat olonsa uhatuksi. Eipä ole koskaan tuntunut niin paljon Afrikalta, seeprat ja kirahvit söivät vieressä ja papukaijat lentelivät puusta toiseen auringon noustessa.

Eilen pääsin vielä toisiin joulujuhliin sukelluskeskukseni ravintolassa. Paikalliset työntekijät olivat tehneet omia jouluherkkujaan, joissain oli jopa hiukan kasviksia porsaan lisäksi. Pöydällä lepäsi myös kokonainen porsas josta Ronaldo leikkeli paloja. Kaksien joulujuhlien jälkeen päätin, että voin lopettaa juhlimisen etuajassa ja jatkaa matkaa jo aattona. Seuraavana vuorossa Palawanin saari ja El Nidon kaupunki.

Kello on 9.10, nyt taidetaan lähteä lautalle päin. Toivottavasti ennen kymmentä päästäisiin jo matkaan.

Aika paljon kuvia löytyy täältä.

Manila Domestic Airport, Luzon, Filippiinit, 17.12.2010 klo 9.00

Manila on maailman epäreiluin kaupunki. Ei minulle vaan suurimmalle osalle sen asukkaista. Alue koostuu monista pienemmistä osista, joista jokainen on täysin omanlaisensa. Jotkut ovat rikkaita, toiset eivät. Kaupunki on myös yksi maailman suurimmista, asukkaita löytyy yli kymmenen miljoonaa. Reilun vuorokauden Manilassa pyörimisen jälkeen Bangkok tuntuu  säälittävän pieneltä.

Kanavan kokoinen roskis

Ensikosketus Manilaan oli outo. Auringon noustessa hiukan kuuden jälkeen taksi heitti mut halvimpien hotellien alueelle. Paikalta löytyi myös auki olevia baareja ja kännisiä paikallisia juomassa rommia kadulla. Jalkakäytävillä oli perheitä nukkumassa pahvien päällä, jotkut lapset olivat jo heränneet ja leikkivät kadulla alasti. Samanlaista äärimmäistä köyhyyttä olen nähnyt vain Intian isoissa kaupungeissa.

Reissatessa oppii vihaamaan joulua. No okei, pehmennetään hiukan; oppii vihaamaan lomakausia. Aamulla nukuin pari tuntia hotellissa ja lähdin selvittämään miten pääsen jatkamaan matkaa Manilasta. Tulin Filippiineille karkuun joululomalle Thaimaahan saapuvia Eurooppalaisia, mutta tämä maa täyttyykin joulun aikaan paikallisista. Yli kymmenen miljoonaa filippiiniläistä työskentelee ulkomailla, ja iso osa näistä tulee katsomaan perhettään tähän aikaan vuodesta. Näin ollen myös täällä kaikki paikat tuppaavat olla täynnä. Ainoa vapaa paikka lennolle löytyi heti seuraavalta päivältä. Manilaan tutustumiseen tulikin siis hiukan kiire.

Köyhyys näkyi päivälläkin vahvasti kaduilla, mutta heti kodittomien vierestä löytyi tajuttoman iso uusi ostoskeskus. Noh, tällaista taitaa olla lähes jokaisessa Aasian suurkaupungissa joten sillä ei vielä nousta maailman epäreiluimmaksi. Tunnelmasta tuli kuitenkin eniten mieleen Keski-Amerikan San Salvador: paljon espanjalaisvaikutteita ja köyhyyttä mutta vieressä ostoskeskukset täynnä amerikkalaisia merkkejä.

Linnoitus Espanjan valtakaudelta

Kävelin seuraavalle alueelle kaupungin historiallisiin mestoihin, jotka toimivat myös suurimpina turistinähtävyyksinä. Paikalla oli todella hidasta liikkua, sillä paikallisille suurin nähtävyys olinkin minä. Olin ainoa länkkäri alueella, ja lähes kaikki halusivat tulla kuvaan kanssani. Parin kilometrin kävelyn ja muutaman kymmenen kuvan jälkeen olin nähnyt keskustan espanjalaisen linnakkeen ja hienot puistot kymmenine sankaripatsaineen.

Seuraava alue oli Chinatown, joka olikin eräs äänekkäimmistä paikoista jota olen nähnyt. Kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä ja aasialaiseen tyyliin kaikki pitivät järkyttävää meteliä. Tähän verrattuna Bangkokin Chinatownin meno tuntui suomalaiselta mökkilomalta.

China Town -gate

Sitten oli aika testata metroa, jolla pystyy välttämään halvalla kaupungin ruuhkat. No, oli metrossakin hiukan ruuhkaa. Junaan meno oli vielä melko helppoa, mutta pois en päässyt ilman apua. Ehkä 50 ihmistä yritti tunkea sisään samalla kun yritin päästä pois, joten junassa olleet työnsivät mut ulos vaunusta. Erittäin kätevää.

Makatin hienostoalue

Miksi kaupunki saa omassa arvostuksessani maailman epäreiluimman tittelin, on Makatin alue, johon saavuin. Metromatka ei kauaa kestänyt, mutta perillä tuntui kuin olisi tullut toiseen maahan. Roskattomat ja juuri päällystetyt kadut suorastaan kimalsivat kymmenien pilvenpiirtäjien ja ostoskeskusten väleissä. Heti alueen nähtyäni tuli mieleen Singapore. Vähän ajan päästä selvisi että ollaan todella lähellä samaa, sillä uusia sääntöjä alkoi tulla joka paikasta. Muualla kaupungissa tien ylitys oli joka kerta seikkailu autoja pujotellessa, mutta täällä katuja ei saa ylittää kävellen. Ne alitetaan käytävistä tai kierretään ostoskeskusten kautta. Joka katu oli myös täynnä poliiseja, ja eräs heistä tuli kertomaan minulle että tässä osassa kaupunkia ei myöskään saa ottaa kuvia. Siis ollenkaan. Myös kameralaukkuni tarkastettiin Makatissa parin tunnin aikana vähintään 20 kertaa, joka ostoskeskuksen ovella. Pois lähtiessä metron viisi rinnakkaista reilun sadan metrin turvatarkastusjonoa tuntuivat hiukan turhilta, koska reittini metrolle kulki kolmen ostoskeskuksen ja viiden turvatarkastuksen läpi. Aasialaista kaupunkia ei näköjään saada siistiksi ilman ylitiukkoja sääntöjä ja kovaa valvontaa.

Yksi yö Manilassa taisikin olla hyvä ratkaisu, näin kaiken mitä alun perin halusin ja korville tekee hyvää päästä pois tästä kaaoksesta. Seuraavaksi reilun tunnin lento etelään ja hylkyjä sukeltamaan.

Muutama kuva Manilasta täällä.

Lento Bangkokista Manilaan, 16.12.2010 klo 00.45

Nyt on tosi oudot fiilikset. Vähän siksi että vaihto Bangkokissa loppui juuri. Vähän siksi että läksiäisbileet jatkuivat tähän aamuun asti. Mutta ehkä eniten siksi että oon lähdössä ekaa kertaa yksin reissaamaan. Muutaman tunnin päästä alkaa lähes kuuden viikon seikkailu Filippiineillä. Pitkästä aikaa jopa hiukan jännittää uuteen maahan meno, isommalla porukalla matkustamisesta on tullut jo sen verran rutiinia ettei siitä enää tällaisia kiksejä tule.

Vikat hetket Bangkokissa menivät jälleen ohi nopeasti. Vanhemmilleni kaupunki näytti oudoimmat puolensa heti ekana päivänä, sillä kuninkaan syntymäpäivä sattui sopivasti samaan hetkeen. Thaimaalaiset todella rakastavat kuningastaan, ei voi muuta sanoa. Suurin koskaan näkemäni ihmisjoukko kokoontui illalla kotimme viereisen sillan läheisyyteen. Ohjelmassa oli ilotulitusta, joki oli täynnä värikkäitä veneitä ja ihmiset lähettivät valkoisia lyhtyjään taivaalle. Kuusikaistainen tie oli täynnä ihmisiä joka suuntaan, oman veikkauksen perusteella siinä puhutaan jo miljoonista ihmisistä.

Seuraavana päivänä käytiin eläintarhassa kääntymässä. Tarhan vierestä löysimme kuninkaan asunnon, joka on noin neliökilometrin kokoisella tontilla. Jouluvaloilla valaistu vallihauta ympäröi tonttia, joten emme päässeet kylään. Asunnon vierestä löysimme uudet juhlat, jälleen oli kadut täynnä väkeä jatkamassa kunkun synttäreitä. Ja kaikki on vielä selvin päin.. Tarjalla on vielä hiukan kurottavaa Thaimaan kuninkaan suosioon.

Ennen porukoiden Suomeen paluuta käytiin vielä syömässä Thaimaan korkeimman rakennuksen huipulla 300 metrissä. Bangkokissa on yli 50 reilu satametristä taloa, mutta tuosta kuvakulmasta katsottuna sata metriä ei hirveästi säväytä. Suosittelen käymään jos olette kaupungissa, melko täydellinen buffet hienoilla näkymillä reilu 15€.

Loppureissu menikin juhliessa ja niistä toipuessa, taisi väliin mahtua yksi koulupäiväkin. On se kumma kun aika kuluu niin nopsaan, viimeiset päivät hoettiin sitä miten tuntuu että vaihto vasta alkoi. Noh, oli aivan mahtava porukka ja koko ajan jotain uutta nähtävää ja koettavaa, kai se aika silloin lentää. Jos joku miettii kannattaako lähteä vaihtoon, niin voin kahden kokemuksen pohjalta kertoa että ehdottomasti. En ole vielä törmännyt keneenkään kuka olisi katunut sitä päätöstä.

Nyt parin tunnin unet ja sitten etsimään hotellia Manilasta.

Bangkokin vikoja kuvia täällä.

Lento Phuketista Bangkokiin, Thaimaa, 5.12.2010 klo 13.15

Sitten on Khao Lak nähty; pitkä hiekkaranta, paljon tyhjiä ravintoloita, erittäin hienot Similanin saaret, tsunamin jäljet ja paljon ruotsalaisia. Ja kerrankin vähän hienompi hotelli kun olin vanhempien kanssa reissussa, huoneen suihkusta tuli jopa lämmintä vettä.

Ajoituksemme Khao Lakin lomalle osui nappiin, sillä saavuimme paikalle juuri sesongin alussa. Lähes kaikki paikat olivat vielä tyhjillään, joten altaalla ja rannalla sai olla rauhassa. Hinnatkaan eivät olleet vielä nousseet huippuunsa, joten sukellusreissu yleisesti Thaimaan parhaana sukelluspaikkana pidetyille Similanin saarillekin löytyi tarjoushintaan. Oli se silti paljon kalliimpi kuin muualla Thaimaassa. Reilun tunnin pomppuisen venematkan jälkeen äiti ja iskä pääsivät päiväksi yhdelle hienoimmista ja valkoisimmista hiekkarannoista mitä on tullut vastaan koko reissun aikana. Pääsivätpä jopa kokeilemaan snorklausta ensimmäistä kertaa. Itse kävin parilla sukelluksella lyhyen sukellushistoriani sinisimmässä vedessä. Valashait ja mantarauskut jäivät näkemättä, mutta paljon muita outouksia tuli vastaan, parhaina näistä väriä vaihtaneet mustekalat. Viime kevään kuumat säät ja kuuden vuoden takainen tsunami olivat tosin tuhonneet suuren osan korallista, joten Bunakenin vedet Indonesiassa olivat kokonaisuutena hienommat.

Tsunami oli myös veden päällä läsnä monien tarinoiden ja tuhoutuneiden rakennusten merkeissä. Yli puolet Thaimaan kuolonuhreista tuli Khao Lakin alueelta, näistä iso osa oli turisteja. Indonesiassa Sumatran saarella kuoli yli satatuhatta ihmistä, mutta siellä ei ollut turisteja joten se ei länsimaalaisia kiinnosta. Parhaiten tsunamin voiman ymmärsi kun katselimme isoa poliisivenettä jalkapallokentällä reilun kilometrin päässä rannalta. Vene on jätetty muistomerkiksi paikkaan johon se ajautui aallon voimassa yli kaksi kilometriä. Tielle sattuneet rakennukset ja ihmiset eivät tainneet veneen kulkua hidastaa.

Itse Khao Lakin kylä oli rauhallinen eikä turhan kehittynyt. Kaikki palvelut toki löytyvät helposti, joten vielä kylää voi suositella helppona lomakohteena, muutaman vuoden päästä tämäkin paikka on varmaan rakennettu täyteen. Hierontoja ja räätäleitä tosin oli jo nyt aivan liikaa. Kylän vieressä olleesta kansallispuistosta sentään löytyi lähes tyhjä hiekkaranta viidakon keskeltä. Sinne eivät  edes kaikkialle muualle tunkeneet ruotsalaiset olleet löytäneet. Ehdottomasti parasta Khao Lakissa oli kuitenkin Viking-ravintolan aidot suomalaiset lihapullat (swedish meatballs) ja perunamuusi.

Nyt näytän muutaman päivän ajan Bangkokin menoa vanhemmille, sitten onkin jo melkeen aika lähteä Filippiineille joulua juhlimaan.

Kuvia täällä.

Suvarnabhumi Airport, Bangkok, Thaimaa, 30.11.2010 klo 8.20

Loppu lähenee Bangkokissa. Taas meni pari viikkoa kuin huomaamatta ja koulun järjestämissä jäähyväisjuhlissa huomasimme että vaihto alkaa oikeasti olla lopuillaan. Siis koulu loppuu, reissua on vielä onneksi jäljellä pari kuukautta.

Viimeiset päivät Balilla sujuivat leppoisissa merkeissä. Eka päivä lepäiltiin altaalla ja seuraavana vuokrattiin skootteri, jonka kanssa pääsimme näkemään miltä Bali näyttää turistimestojen ympärillä. Jo muutaman kilsan päässä Kutalta löytyy rauhallisia maalaisalueita, kauniita riisipeltoja ja lähes tyhjiä hiekkarantoja. Jos menette saarelle niin lähtekää ihmeessä tutustumaan hiukan muuallekin kuin hotellin altaalle ja McDonaldsiin. Skootterilla ajelua tosin haittaa hiukan Indonesian kaoottinen liikenne ja Balin poliisit. He pysäyttävät turisteja hyvän tilipussin toivossa, ja ilman kansainvälistä ajokorttia ajavalta ulkomaalaiselta viedään yleensä kaikki lompakossa olevat rahat.

Sadekauden päätösjuhlassa lähetettiin
lyhtyjä taivaalle

Indonesian jälkeen palasimme Bangkokiin, jossa pyörimme Sannan kanssa vielä pari päivää. Bangkokia kutsutaan myös shoppailijan paratiisiksi. Sanna oli sen myös kuullut, joten hieronta tuli todella tarpeeseen sen jälkeen kun olin seurannut kenkien ja laukkujen perässä juossutta naista pari päivää. Sannan piti ikävä kyllä lähteä takaisin Suomeen, joten oli aika palata hetkeksi arkeen eli erinäisten juhlien ja urheilulajien pariin.

Koh Sametin maisemia

Onneksi arki ei tällä kertaa kestänyt kauan, sillä lähdimme Markuksen kanssa tutustumaan Bangkokin lähirantoihin parin päivän jälkeen. Lähin paratiisisaari Samet ei ollut muuttunut parissa vuodessa juurikaan, pysähdyimme siellä myös maailmanympärimatkan aikana. Tiet olivat edelleen järkyttävässä kunnossa, joten skootterilla ajelu toimii erittäin hyvänä motocross-harjoitteena. Hiekka kimalteli auringossa täydellisen valkoisena ja illalla ranta täyttyi tulikeppejä pyörittelevistä paikallisista. Saaren huonoin puoli löytyy veden alta, oikein säälitti katsella sameassa vedessä ensimmäistä sukelluskurssiaan suorittavia turisteja.

Koh Sametin jälkeen lähdimme takaisin Bangkokiin päin, mutta teimme stopin Thaimaan suurimpaan turistirysään Pattayaan. Se olikin enemmän kuin tarpeeksi. Alkuun kävimme pelaamassa elämäni ensimmäiset oikeat golf-kierrokset, ja tuloksen (9xpar-3, ekalla kierroksella +26 ja tokalla +16) perusteella Tigerin kannattaa olla varuillaan. Jo golf-kentällä tajusimme tulleemme hiukan erilaiseen paikkaan, sillä kentällä olleista kahdeksasta pelaajasta kuusi oli suomalaisia.

Pilvenpiirtäjiä ja aurinkotuoleja Pattayalla

Golfin jälkeen painelimme skootterillamme ympäri kaupunkia, ja löysimme sen mitä odotimmekin: pilvenpiirtäjähotellien vieressä olevalla parin kilometrin pituisella rannalla on enemmän rantatuoleja kuin hiekkaa, venäläisiä turisteja on enemmän kuin paikallisia ja yöllä gogo-baarien neon-valoja on enemmän kuin katulamppuja. Ensimmäistä kertaa Aasian-turneen aikana löysimme myös ei-hymyileviä ja palveluhaluttomia paikallisia.

Pattayan jälkeen olikin taas vuorossa muutama päivä normielämää eli yksi koulutunti, paljon urheilua ja jo mainitsemani jäähyväisjuhlat. Bangkokista löytyy jatkuvasti uusia ulottuvuuksia. Tällä kertaa juhlat olivat pilvenpiirtäjän ylimmässä kerroksessa, ja uudesta perspektiivistä kaupunki näytti jälleen kerran hiukan entistä isommalta.

Nyt Thaimaahan tutustuminen jatkuu, ollaan lähdössä Khao Lakiin Etelä-Thaimaahan vanhempieni kanssa. Paikka tunnetaan parhaiten ikävistä merkeistä kuuden vuoden takaisesta tsunamista. Esimerkiksi Aki Sirkesalo jäi sinne perheineen ja tuleva presidenttimmekin pelastui vain täpärästi kyseisestä kylästä. Toivottavasti hieno ranta ja muut iloiset asiat ovat kuitenkin pääosassa tällä kertaa.

Muutama uusi kuva täällä ja täällä.

KFC, Makassar, Sulawesi, Indonesia, 12.11.2010 klo 06.45

Neljä saarta ja yhdet hautajaiset. Siinä meidän Sulawesin reissumme lyhyesti.

Auringonlasku Togeaneilla

Bunakenin saaren vedenalainen paratiisi siis vaihtui Togeanin saarten maanpäälliseen paratiisiin. Saarille pääsy on melko vaikeaa, joten autioita hiekkarantoja löytyi saarilta huomattavasti enemmän kuin turisteja. Malengen ja Tomkenin saarten rauhan jälkeen kolmannen Kadidiri-saaren meno tuntui ekana iltana jopa liian vilkkaalta, sillä paikalla oli lähes 20 turistia. Rauhaa saarille tuo myös se, että sähkö toimii vain iltaisin ja kännykkäverkkoa saarilta ei löydy, internetistä puhumattakaan. Reilun viikon uutis-, netti- ja kännykkäpimento tuntui melko vapauttavalta, kandee joskus koittaa.

Tentenan vesiputous tulvi

Saarilta jatkoimme kohti etelää saksalaiskolmikon kanssa. Näin saimme tehtyä matkaa maanvyöryjen katkaisemilla teillä bussin sijaan henkilöautolla, yhteensä reilut 20 tuntia. Vuoristossa asfaltti oli huuhtoutunut alas rinteelle muutaman kilometrin välein, ja tiet olivat välillä lähes kokonaan poikki. Onneksi tuoreita maanvyöryjä ei ollut tullut, muutaman päivän stoppi ei olisi ollut se ihan ykkösjuttu vaikka maisemat Keski-Sulawesilla komeita olivatkin.

Maisemien lisäksi myös Keski-Sulawesin lähihistoria on melko mielenkiintoinen. Indonesia on maailman suurin muslimivaltio, mutta myös toinen maailman pahisuskonnoista eli kristinusko on maassa paikoitellen vahvassa asemassa. Vuonna 1998 muslimien ja kristittyjen välillä puhkesi Sulawesilla kännitappelu, joka lopulta hiukan karkasi käsistä; kahdeksan vuotta ja yli tuhat ruumista myöhemmin rauha saatiin jälleen palaamaan saaren keskiosiin neljä vuotta sitten.

Palmuviiniä ja paikallisia taloja

Ja ne hautajaiset. Etelä-Sulawesin ensimmäinen stoppimme oli Tana Torajan alue, jossa kaikkia tuntuu kiinnostavan kuolema enemmän kuin elämä. Lähes joka talon pihalta löytyy outo hökkeli, jossa säilytetään kuolleita sukulaisia. Ruumiit ovat tönössä sen aikaa, että perhe saa kerättyä rahaa hautajaisiin. Ja joskus tässä voi kestää kymmeniä vuosia. Oppaamme Danielin mukaan rikkaimmat perheet tuhlaavat hautajaisiin 1000000000–2000000000 rupiaa. Siinä on sen verran nollia, että tällä kertaa summa on iso myös euroissa: 80 000– 160 000 euroa.. Kuten Daniel sen ilmaisi: ”Te pistätte rahaa kaikkeen hauskaan kuten matkusteluun, me käytämme sitä perinteisiin ja kuolemaan liittyviin asioihin.” Kumpi sitten lienee parempi..

Hautajaisvieraat tuovat sikoja lahjaksi

Myös tällä kertaa alueella oli menossa hautajaiset, kestäähän toimitus yleensä ainakin neljä päivää. Toki mekin kävimme paikalla, kuka nyt ei hautajaisiin haluaisi. Alkuun oli hiukan outoa tunkeutua toisten surujuhlaan, mutta paikalle päästyämme perhe otti meidät iloisena vastaan. Meille tarjottiin kahvia ja pikkuleipiä sekä kiiteltiin kovasti, että pääsimme paikalle.

Hautajaismenoihin kuuluu tietysti paljon eläinten tappamista, tämän avullahan henkilö pääsee taivaaseen. Parhaissa hautajaisissa teurastetaan yli sata härkää. Me todistimme vain kymmenen sian kidutusta ja viimeisiä hetkiä, härät olivat vuorossa vasta parin päivän päästä.

Paikalliset Romeo & Julia hyppäsivät
kalliolta koska eivät päässeet naimisiin

Hautajaisten lisäksi kävimme tutustumassa elävään puuhun, joka toimii kuolleiden vauvojen hautana. Lisäksi näimme kallion, johon on kaiverrettu hautoja, sekä luolan, joka on toiminut hautana jo muutaman sata vuotta. Vanhat arkut olivat kivasti tuhoutuneet, joten pääkallot olivat esillä. Uudet arkut olivat vielä sekavassa pinossa luolan käytävillä. Mukava paikka.

Eilen illalla hyvästelimme saksalaiset ja hyppäsimme yöbussiin kohti Sulawesin pääkaupunkia Makassaria. Bussi oli noin kymmenen kertaa modernimpi kuin perus Expressbussi, jalkatilaa oli kerrankin jopa mulle riittävästi. Ilmastointi oli aasialaiseen tyyliin melko kovalla, joten Sanna varustautui yöhön paksuilla sukilla, legginseillä, vaellushousuilla, pitkällä paidalla, hupparilla ja huivilla. Mäkin laitoin sukat jalkaan.

Nyt odotellaan KFC:ssa Lion Airin toimiston avautumista, jotta saadaan tsekattua itsemme sisään illan lennolle. Toivottavasti voidaan jättää sinne myös kamat, jotta pääsemme tutustumaan Makassariin. Sitten onkin vuorossa pari lepopäivää Balilla ennen kuin jätämme tämän valtion ja ehkä maailman mukavimmat ihmiset. Siis kaikki muut paitsi sen jätkän, joka eilen huusi minulle skootterin kyydistä: ”Hello mister, I don’t like you!”

Lisää Tana Torajan kuvia täällä.

Fadhila Cottage, Pulau Tomken, Togean Islands, Sulawesi, Indonesia, 6.11.2010 klo 16.06

Terveisiä päiväntasaajalta! Täällä puhuu Sanna! Ja nyt sitä ollaan sitten paratiisissa – Togeanin saarilla.

Malengen saaren kotiranta

Paratiisin löytymisestä taisimme kirjoittaa monesti myös maailmanympärimatkaltamme (12/2008­– 05/2009). En kuitenkaan muista, että olisimme koskaan olleet näin mahtavassa paikassa.

Ennen paratiisista kirjoittamista on kirjoitettava vielä muutama rivi Bunakenista. Viimeiset päivät kansallispuistossa sujuivat kirkkaista ja lähes 30-asteisista sukellusvesistä nauttiessa. Näimme ihan mielettömät määrät makeita kaloja, joita bongailimme sukellusten jälkeen kalaoppaista. Se on vähän hassua, sillä sukellusharrastuksemme alussa Roatánin saarella Hondurasissa tammikuussa 2009, eivät pikkukalat kiinnostaneet lainkaan. Meitä kiinnostivat silloin enemmän värikkäät korallit, isommat kalat ja kilpikonnat, joista olimme aivan innoissamme.

Pallokala

Bunakenilla kaikki kuitenkin muuttui. Siellä aloin ajatella, että kalat eivät ehkä sittenkään ole nössöjä tylsimyksiä, vaan niissä saattaisi olla oikeasti jopa karismaa. Suomalaisen Jaakon ja hänen vaimonsa pitämässä Living Colors -resortissa ja sukelluskeskuksessa kaikki sukelsivat. Ja puhuivat kaloista. Niin vajaan viikon Bunakenilla vieton jälkeen siis myös mekin.

Tässä kalatarinaa kiteytettynä: kilpikonnat ovat mielenkiintoisimpia vedenalaisia tyyppejä, erityisesti isokokoiset yksilöt. Nemot ovat aivan ihania, niin leikkisiä ja hauskoja. Aivan sormeen kiinni niitä ei kuitenkaan kannata päästää vaikka kuinka leikityttäisi, sillä ne saattavat puraista (kuten tekivät divemasterillemme Julietille). Titan trigger -kalat ovat edelleen pelottavimpia kaloja, joita vesi sisällään kantaa. Leijonakalat ovat ihan outoja, ankeriaat hölmöhköjä vaikka varmasti vaarallisia, pallokalat oikeita söpöliinejä ja napoleon-kalat friikkejä (vaikka yhden kalakirjan mukaan niiden näkeminen olisi joka sukeltajan unelma). Parhaita paloja näistä voi ihailla kuvagalleriasta, jonne olemme laittaneet sukelluskaverimme Petterin ottamia kuvia. Kiitos loistavista kuvista ja mahtavasta seurasta Petterille ja Kaijalle!

Sukellusten jälkeen oli aika lähteä Sulawesilla etelämmäksi. Oli haikeaa jättää Bunaken, mutta ehkäpä päädymme sinne vielä joskus. Joulukuussa saarelle ja Living Coloursiin palaa sukellusoppaana työskentelevän kihlattunsa luokse ystäväni Heini, joten siinä voisi hyvinkin olla syytä seuraavaan sukellusreissuun, jos pariskunta viihtyy saarella pitkäänkin.

Hyppäsimme siis puiseen yölauttaan kohti Togeanin saariryhmää. Olimme satamassa hyvissä ajoin seiskalta, sillä lautan piti lähteä ysiltä. No, Indonesian ajan mukaan lautta lähtikin sitten vasta 22.30, joten kyllä siinä muutamat korttipelit saatiin kolmen ja puolen tunnin aikana pelattua. Onneksi satamassa oli ystävällisen perheen pitämä ravintola, jossa turistiin perheen tyttären kanssa kielimuurin puitteissa minkä kyettiin. Hän kehui Tuomasta David Beckhamin näköiseksi ja ihmetteli kännykästä näyttämiäni lumikuvia.

Yölautalla

Kun lautta vihdoin lähti, olimme jo hyvissä ajoin etsineet omat makuupaikkamme lavereilta, joita laivassa oli kahdessa kerroksessa. Koko yön kahden metrin päässä meistä pauhasi televisio, jota osa matkustajista katseli. Meidän laverimme alle oli majoittunut kokonainen perhe mummoineen ja lapsineen, joten itkulta ei voinut yön aikana välttyä. Vähintään parin metrin päässä paloi usein myös rööki, tietysti, missäpä sitä nyt ei saisi polttaa. Paatissa oli myös kuuma, sillä kaikki ikkunat suljettiin yön ajaksi. Ihmeellistä kyllä, me saimme nukuttua ja vielä aika monta tuntia! Välillä herättiin hiestä märkinä. Matkanteko toi taas mieleeni maailmanympärimatkamme aluksi Meksikossa tapaamamme suomalaisen reissaajan Eijan kommentin bussimatkalla: ”Tämä on elämää!”. Ja sitähän se reissaaminen on. Ja sitä minä rakastan.

Fadhila Cottagen laituri

Herkistelyistä kuitenkin viis. Aamulla kuuden aikoihin päivä alkoi sarastaa ja paatin ikkunat aukaistiin. Pysähdyimme kahdesti ennen määränpäähämme eli Malengen saarelle päätymistä. Eikä pysähtymisiä meinannut oikein uskoa todeksi. Paatti pysähtyi nimittäin ensimmäisellä kerralla puoleksitoista tunniksi ja toisella kerralla tunniksi. Eikä kyse ollut siitä, että laiva olisi ollut ajoissa ja olisimme yrittäneet pysyä aikataulussa – laivan purkaminen ja lastaaminen ihmisistä ja tavaroista (mm. lukuisista pahvilaatikoista, jotka sisälsivät ainakin kanoja) kesti vain niin kauan. Eli hiukan kauemmin kuin Silja Europan lastaus kestää Turussa.

Malengen sininen laguuni

Kun Puspita vihdoin saapui Togeanin saarilla sijaitsevalle Malengen saarelle, tuli meitä vastaan Rudi, joka aamupalan tarjottuaan lähti viemään meitä, italialaispariskunta Fabriziota ja Danielaa sekä ranskalais-aussityttöä Amya kohti saartaan. Rudin resortti on mahtava idylli, jossa on viisi bungalowia, yksipöytäinen ”ravintola”, sininen laguuni uimista varten, sekä mahtava hiekkaranta ja korallit snorklailua varten. Kaikki oli tosi pientä ja nättiä, vesi turkoosia ja korallit upeita. Resortin vierestä alkoi metsä, jonne teimme kahden ja puolen tunnin kävelyretken tuhansien lepakoiden kotiin, kilometrin pituiseen luolaan.

Kookoksentappaja

Teimme Rudin, Fabrizion, Danielan ja Amyn (meitä todellakin asui saarella vain viisi vierasta) kanssa myös snorklausretken, jolla näimme lukuisten kalojen lisäksi myös seitsemän delfiiniä. Emme niitä yrityksestä huolimatta kuitenkaan uimalla tavoittaneet, vaan ne pysyivät aina noin 50 metrin päässä meistä. Kävimme samalla reissulla myös maailman kauneimmalla aution saaren rannalla. Vesi oli turkoosia ja lähes kuumaa, aurinko porotti ja tuore kookosmaito maistui. Ah!

Kookosrapu

Kahden yön jälkeen oli aika hyvästellä Malenge ja lähteä kohti Tomkenin saarta, jossa parhaillaan olemme. Täältä löytyi hieman suurempi resortti, mutta edelleen yksi rauhallisimmista paikoista missä olemme olleet. Yöllä väistellään lepakoita, sillä bungalowimme on ainakin kahden yksilön koti. Toivottavasti ne pysyisivät koko yön poissa kotoa saalistamassa! Nyt pitää lähteä snorklaamaan kun on vielä valoisaa. Palataan!

Lisää Togeanin kuvia täällä ja Bunakenin kuvia täällä.

Living Colours Dive Resort, Bunaken, Sulawesi, Indonesia, 1.11.2010 klo 21.10

Indonesiassa ollaan. Heti kun tultiin maahan tsunami iski Sumatralle ja tulivuori purkautui Javalla. Onneksi maa on Euroopan kokoinen, joten olemme kuulleet katastrofeista vain uutisista. Bangkokin tulvia sentään saatiin hiukan todistettua, mutta juuri ennen kuin vesi nousi ylimmilleen poistuttiin paikalta.

Ammattisurffaaja hulluissa aalloissa

Sanna (tyttöystäväni, jos joku ei tiedä) tuli Bangkokiin reilu viikko sitten. Parin päivän Bangkokin kiertelyn jälkeen otettiin lento Balille. Sieltä löysimme muiden länkkäreitten joukosta Bangkokin koulukaverit ja majoituimme samaan hotelliin heidän kanssaan. Muutama päivä Balilla meni nopsaan, ensin kierrettiin saaren nähtävyydet yhden päivän kiertueella, sen jälkeen surffailtiin kuuluisalla Kutan (turisti)rannalla ja lopuksi käytiin tutustumassa paikan yöelämään Bangkokin poikien kanssa.

Tulivuorenpurkaus?

Balilta otimme suunnaksi Sulawesin saaren pohjoiskärjessä sijaitsevan Bunakenin merellisen kansallispuiston. Alueen meressä on tiettävästi enemmän lajeja kuin missään muualla ja sukellus on erittäin hyvää ympäri vuoden. Olimme kuulleet että Bunakenin saarella ruoka on käytännössä pelkästään kalaa ja riisiä, joten kauhean kulinaristisia nautintoja emme odottaneet. Päästyämme perille saimme kuitenkin sovittua loistodiilin: Living Colours Dive Resort, suomalaisen pariskunnan pitämä majapaikka ja sukelluskeskus on yksi saaren parhaimmista ja kalleimmista, sekä ollut viimeiset kolme vuotta täyteen buukattu. Omistaja Jaskan kanssa sovimme, että voimme asua naapurissa mutta syödä ja sukeltaa heidän kanssaan. Nyt ollaan vedetty kolme kertaa päivässä aivan loistava monen ruokalajin buffetti, joten odotukset ylittyivät roimasti. Alle kilometrin kävelymatka kämäseen kotibungalowiin viidakon kasvien ja eläinten läpi alkaa jo tuntua parin päivän jälkeen normaalilta. Bunakenin saari on kokonaisuutena mahtava, hienot tulivuorimaisemat, rannat ja viidakko sekä ehkä mukavimmat tapaamamme ihmiset tekevät paikasta todellisen paratiisin.

Kilppari ja minä

Ja se sukeltaminen... Näkyvyys on ollut joka sukelluksella loistava ja nähtävää riittää. Esimerkiksi ekan päivän aikana Sanna näki 13 kilpikonnaa. Tokana päivänä nähtiin yksi hai ja niin iso kilppari ettemme kumpikaan tienneet niin isoja edes olevan. Uusia lajeja on nähty joka sukelluksella ja kaikkea outoa tulee jatkuvasti eteen. Eilen käytiin yösukelluksella, huomenna mennään vielä tutkimaan hylkyä. Pelkästään snorklatessa näkee paljon lajeja joita normaalisti on saanut turhaan etsiä sukeltaessakin.

Lion Fish

Ylihuomenna Sulawesin tutkiminen jatkuu, lähdemme etelään päin kohti Togeanin saaria. Saa nähdä miten käy, sillä kaikki aikataulut tällä saarella tuntuvat olevan vain suuntaa antavia. Lennot peruuntuvat usein, lautta voi olla rikki, bussi voi jäädä mutavyöryn takia jumiin. Eihän se reissaus liian helppoa voi olla.

Lentokoneessa Yangoonista Bangokiin, 14.10.2010 klo 10.11

Normaali junaonnettomuus

Koko Myanmarin reissun aikana emme kuulleet mitään hyvää paikallisista junista. Koska Golden Rockille meno oli sen verran helppoa, otimme viimeiselle taipaleelle paikat junan halvimmasta luokasta. Matkaa päätepisteeseemme Yangooniin oli noin 150 kilometriä, ja junamatkan normaali kesto on reilu viisi tuntia. Voi kuulostaa paljolta, mutta todellisuus oli huomattavasti pahempi.  Hiukan vuoristorataa muistuttava kyyti kesti lopulta 8,5 tuntia. Syy jopa tämän maan kohdalla epänormaaliin viivästykseen selvisi reilu tunti ennen perille pääsyä. Aiemmin päivällä oli tapahtunut jonkin sortin junaonnettomuus ja romut olivat edelleen raiteilla. Yksi vaunuista oli kärsinyt pahasti, ja jos siellä oli ihmisiä heille ei voinut käydä hyvin. Asiahan ei koskaan selvinnyt, koska uutisissa ei junaonnettomuutta mainittu ollenkaan. Syy tähän voi olla se että valtio omistaa junat..

Swhedagon Paya

Yangoonissa kävimme katsomassa maan kuuluisimman nähtävyyden Shwedagon Payan. Tämä 98 metriä korkea buddhatemppeli on päällystetty aidolla kullalla ja huipulla killuu 5000 timanttia. Tämän ja muiden temppeleiden lisäksi koko kaupungissa ei mitään arvokasta tuntunut juuri olevan, joten rahat oli jälleen sijoitettu hyvin.

Remon kaverin koulu

Viimeisenä päivänä kävimme vielä katsomassa koulua, joka toimii sveitsiläisen hyväntekeväisyysjärjestön rahoilla. Remon kaveri aloitti koko urakan ja on edelleen suuressa vastuussa koulusta. Olimme kunniavieraita, koulun johtaja otti meidät vastaan ja esitteli meille koko kompleksin. Koulu on ilmainen ja tehty köyhille lapsille jotka eivät muuten saisi mitään koulutusta. Niitä tässä maassa riittää, mihin vain menee näkee pieniä lapsia jotka painavat pitkää työpäivää.

Sellainen oli Myanmar, suosittelen ehdottomasti käymään jos on pitempi reissu menossa, lyhyelle lomalle voi olla hiukan liian hankala maa. Toivottavasti tulevaisuudessa kansa saa edes vähän valtaa ja rikkaudet alkavat jakaantua hiukan muillekin kuin kenraaleille.

Pann Myo Thu Hotel, Kinbun, Myanmar (Burma), 10.10.2010 klo 20.28

Pieni kertomus matkasta Baganista Golden Rock –nimiselle nähtävyydelle. Kyseinen kivi ei kuulu normaaliin turistireittiin, joten perille pääsy ei ole niin helppoa. Itse kivi on iso järkäle, joka sijaitsee vuoren huipulla jyrkänteen reunalla melko mahdottomassa paikassa. Kivi ja näköala huipulta ovat kuulemma mahtavat.

9.10.2010 klo 15.30: Bussi starttaa.
klo 17.45: Paikallinen leffa tulee bussin telkusta ja ääni on niin kovalla että korviin sattuu korvatulppienkin läpi.
klo 18.15: Ilmastointi puhaltaa jäätävää ilmaa, täällä on ehkä hiukan lämpimämpää kuin jääkaapissa.
klo 19.20: Edessä, takana ja vieressä äijät räkii punaista räkää muovipusseihin erittäin äänekkäästi.

klo 20.10: Bussi on rikki.
klo 20.25: Bussi korjattu, matka jatkuu taas.
klo 23.50: Bussi on taas rikki.
10.10.2010 klo 00.20: Bussi korjattu.

klo 04.00, reilu 12 tuntia lähdöstä: Meille ilmoitetaan että olemme perillä Bagossa, josta jatkamme Golden Rockille. Hyppäämme pois ja huomaamme olevamme keskellä peltoa. Lava-auton kuljettaja kertoo että hänen kyydissään pääsee Bagoon. Itse asiassa kaikki vain toistaa sanaa ”Bago”.
klo 04.15: Istumme lava-autossa, mitään ei tapahdu.
klo 04.30: Vihdoin lähdemme liikkeelle.
klo 05.10: Matka olikin melko pitkä, mutta olemme vihdoin perillä. Nyt pitäisi jatkaa matkaa Kinbuniin.

klo 05.30: Syömme outoa mutta hyvää aamupalaa, kukaan ei osaa englantia.

Iso käärme

klo 06.40: Lava-auton kuljettaja kertoo meille että hänen kyydissään pääsee Kinbuniin. Lähtö on vasta yhdeksältä.
klo 06.41: Sama kuljettaja kertoo että lähtö on viiden minuutin päästä.
klo 06.42: Lähtö onkin yhdeksältä.
klo 06.45: Paikalle tulee mies kuka puhuu englantia, hän kertoo että matka lava-autolla kestää neljä tuntia ja bussilla vain kaksi. Bussi lähtee 8.30, hän voi sitä ennen näyttää meille Bagon nähtävyydet.
klo 06.55: Menemme skootterilla kolme päällä katsomaan käärmetemppeliä.
klo 07.15: Käärmetemppelissä on reilu viisi metriä pitkä boa mikä kulkee vapaana. Läskein käärme mitä olen ikinä nähnyt, ympärys varmaan samaa luokkaa kuin mulla.

klo 07.50: Odotamme bussia kadun varrella, meille kerrotaan että bussi ottaa meidät siitä kyytiin.
klo 08.05: Paikalle tulee mies joka myy meille liput ja kertoo että bussi lähtee 8.45. Hän myös vakuuttaa että pääsemme bussilla suoraan Kinbuniin vaikka lipussa lukee Kyaiktiyo.
klo 08.20: Kolme miestä heittää meidät skoottereilla bussiasemalle, bussi ei kuulemma haekaan meitä tästä paikasta.
klo 08.35: Bussi lähtee.
klo 10.20: Paikallinen mies kertoo bussissa että bussi ei mene Kinbuniin.
klo 10.25: Pysähdymme puolen tunnin lounaalle viisi minuuttia ennen kuin olemme määränpäässämme Kyaiktiyossa.

Remo ei mahtunut istumaan

klo 11.15: Hyppäämme lava-auton kyytiin Kyaiktiyossa.
klo 11.25: Törmäämme skootteriin. Vauhti on hidas joten miehelle ei käy kuinkaan.
klo 11.45: Saavumme Kinbuniin.
klo 11.55: Otamme hotellin.
klo 12.10: Alkaa sataa.
klo 12.40: Odotamme lounaspaikassa että sade loppuu.
klo 12.55: Sade loppuu, sininen taivas pilkottaa.

klo 13.15: Kuorma-autot heittävät ihmisiä Golden Rockille. Istumme lavalla noin 40 muun ihmisen kanssa kovien lautojen päällä. Tilaa ei ole useammille ihmisille. 

klo 13.30: Odotamme edelleen että pari ihmistä tulee kyytiin jotta auto on varmasti täynnä. Alkaa sattua sillä asento on huono.
klo 13.40: Lähdemme liikkeelle noin 50 ihmisen kanssa. Tilaa ei ole, joka kurvi ja pomppu tuntuu pahalta.
klo 13.50: Sattuu joka paikkaan, paikallinen Kankkunen ajaa autoa talla pohjassa vuorenrinteeseen väkerrettyä tietä pitkin.
klo 13.55: Takuulla huonoin kyyti missä olen ollut. Sumu alkaa tulla vuorille.

klo 14.05: Vihdoin perillä, lähdemme kävelemään ylöspäin loppumatkan. Sumu lisääntyy.
klo 14.07: Kuorma-auto ajaa ohitsemme paikallisia kyydissään. Ulkomaalaisten pitää kävellä jyrkkää rinnettä ylös 45 minuuttia.

klo 14.35: Pääsemme perille hiestä märkinä. Alkaa sataa ja sumu on tiheää.
klo 14.40: Ostamme vain ulkomaalaisille tarkoitetut liput. Kuulemme että tänään ennen meitä on käynyt kolme ulkomaalaista.
klo 15.30, 24 tuntia lähdöstä: Odotamme ravintolassa muutaman sadan metrin päässä kivestä ilman paranemista. Aurinko ja sinistä taivasta tulee näkyviin.
klo 15.32: Sininen taivas häviää, sumu peittää taas kaiken ja alkaa sataa.
klo 15.50: Ilma paranee.
klo 15.51: Ilma huononee. Nyt alkaa sataa kaatamalla.

klo 16.40: Juoksemme kaatosateessa kivelle.
klo 16.55: Otamme säälittäviä kuvia meistä ja kivestä. Sumussa ei näy yhtään maisemaa, pelkkää harmaata.
klo 17.05: Juoksemme kaatosateessa alas jyrkkää mäkeä. Viimeinen kuorma-auto lähtee kuulemma 17.30, jos myöhästymme siitä joudumme kävelemään 10 kilometriä pimeässä.
klo 17.15: Erittäin hankala juosta kaatosateessa liukkaita ja jyrkkiä mäkiä.

klo 17.25: Pääsemme perille juuri ajoissa, ja meille kerrotaan että seuraava auto lähtee kello 18.00.

klo 17.40: Katsomme erittäin huonoa elokuvaa pieneltä ruudulta ravintolassa muutaman kymmenen paikallisen kanssa erittäin hikisinä ja märkinä.
klo 18.05: Kuorma-auto todellakin lähtee alas, tällä kertaa jopa puoliksi tyhjänä.
klo 18.15: Kuski ajaa rauhallisesti, muutenkaan ei juuri satu mihinkään kun on tilaa.
klo 18.35: Saavumme perille kylään. 27 tunnin matkustuksen tuloksena viisi minuuttia kaatosateessa kiven vieressä ja muutama valokuva. Huhhuh.

klo 18.55: Hotellin kortissa lukee ”hot and cold water”. Otan viileän suihkun koska lämmintä vettä ei tule.

Bussissa Baganista Bagoon, Myanmar (Burma), 9.10.2010 klo 18.15

Taas ollaan bussissa, nyt matkataan maan keskiosasta takaisin etelään. Matkaa takana 2,5 tuntia ja jäljellä vielä noin kymmenen. Kirjoittaminen on hiukan hankalaa, sillä tiet ovat yhtä tasaisia kuin pellot.

Inle Lake

Ensimmäisenä päivänä maan keskiosassa tutustuimme Inle-järveen. Järvi on vähän erilainen siltä osin, että ihmiset asuvat rantojen lisäksi myös itse järvessä. Alueella asuu 175 000 ihmistä, joista puolet asuu veden päällä. Vietimme järvellä koko päivän kierrellen kyliä, jotka ovat kaikki erikoistuneet eri asioiden tuotantoon. Yhdessä kylässä kaikki ihmiset tekivät riisiviiniä, toisessa tupakkaa, kolmannessa koko kylä oli erikoistunut hopean takomiseen. Järvestä löytyy asuntojen lisäksi myös hotelleja, ravintoloita, temppeleitä ja kelluva puutarha. Elämänmeno järvellä on suoraan 1800-luvulta.

Normi tie ja tietyö, miehet laittavat
kiviä tien reunoille

Järveltä mentiin yhdeksässä tunnissa taksilla Baganin temppelikaupunkiin. Matkalla oli huonoimmat tiet mitä olen koskaan nähnyt ja kokenut. Yksi kaista oli yleensä asfaltoitu, mutta asfaltti on varmasti kymmeniä vuosia vanhaa. Teitä korjattiin kovaa vauhtia, mutta korjaus hoidetaan laittamalla kiviä tien reunoille, eli kauhean tasaisiksi tiet eivät tule. Taksikuskimme Soso oli toiminut aiemmin matkaoppaana, joten saimme monen tunnin tietopaketin Myanmarista. Hän uskalsi jopa kertoa meille politiikasta ja armeijasta, mistä normaalisti ei täällä puhuta.

Armeija rakensi 2005 uuden pääkaupungin keskelle ei mitään. Näin tehtiin, koska kenraalin selvännäkijä sanoi niin. Uudessa pääkaupungissa ei juurikaan asu ihmisiä, mutta alue on isompi kuin vanha pääkaupunki Yangoon, jossa asuu neljä miljoonaa ihmistä. Kaupungissa on myös esillä valkoinen norsu ja pingviinejä. Sähköä tuhlataan kaupungissa mielin määrin kaikkeen turhaan, muualla maassa sähkö on koko ajan lopussa. Maan kuuluisimmasta nähtävyydestä, Swedagon Paya nimisestä temppelistä tehtiin uuteen pääkaupunkiin kopio. Ajoimme paikan ohi ja temppeli näkyi monen kilometrin päähän illan pimeydessä, pelkästään sen valaisuun käytettiin pienen kaupungin kuluttama määrä sähköä. Parissa vuodessa armeija myös rakensi lähes 400 km pitkän nelikaistaisen moottoritien Yangoonista uuteen pääkaupunkiin. Eivät silti viitsi rakentaa edes kaksikaistaisia teitä muualle maahan.

Ensi kuussa on parlamenttivaalit, jonka kuskimme Soso uskoi olevan askel parempaan. Oppositiojohtaja, Nobelin rauhanpalkinnon voittanut Aung San Suu Kyi on ollut kotiarestissa 14 viimeisistä 20 vuodesta. Nyt hänet pistettiin vankilaan tekaistulla syytteillä, jotta hän pysyy mahdollisimman kaukana vaaleista. Vaaleja varten myös säädettiin laki, joka takaa armeijalle 25 % parlamentista. Näin uusi parlamentti ei voi heti rankaista kenraaleja jotka ovat tuhonneet maata vuosikymmeniä. Viime vaaleissa 1990 oppositio sai 85 % äänistä, joten armeija ilmoitti ettei vaalit olleet lailliset. Saa nähdä mitä tapahtuu tällä kertaa.

Baganin maisema yhden
temppelin katolta

Näiden tarinoiden saattelemana pääsimme Baganiin, josta löytyy vaivaiset 5000 buddhatemppeliä. Suurin osa näistä on rakennettu lähes tuhat vuotta sitten, joten kaupunki on yksi Kaakkois-Aasian huomattavimpia nähtävyyksiä. Jotenkin tuntuu tyhmältä asialta että suurin osa ihmisistä asuu edelleen bambumajoissa, mutta silti joka puolella maassa pistetään kaikki aika ja raha hienoihin temppeleihin. Erityisesti Baganin temppeleiden keskellä pyöräillessä tuli mieleen, että eikö vaikka tuhannen temppelin jälkeen olisi voinut alkaa rakentamaan jotain ihan oikeasti hyödyllistä. Noh, ihan hienon näköisiähän ne ovat.

Bussissa Yangoonista Inle-Järvelle, Myanmar (Burma), 5.10.2010 klo 19.02

Normi auto

Myanmar  on täysin erilainen kuin Thaimaa. Saavuimme maan entiseen pääkaupunkiin Yangooniin eilen, ja heti ulos päästyämme kävi selväksi että olemme saapuneet köyhään maahan; autot ovat keskimäärin vanhempia kuin minä. Oudointa on, että yli puolet autoista on tehty vasemmanpuoleiseen liikenteeseen vaikka täällä ajetaan oikealla. Vissiinkin naapurimaissa romutettavaksi menevät autot tuodaan tänne.

Kerrankin tuntuu rikkaalta

Maahan saapuminen oli sikäli pettymys, että paljon peloteltuja tullitarkastuksia ja kyselyitä ei ollut lainkaan, ihan normaalit kuviot. Kun ensimmäisen kerran vaihdoimme rahaa, tuli sentään uusia outouksia eteen. Dollarisetelit pitää olla täydellisessä kunnossa, muuten niitä ei hyväksytä maksuvälineeksi. Myöskään setelit jotka on painettu 2003 tai joiden sarjanumero alkaa BR tai jotain eivät toimi. Huhhuh, toivottavasti saamme pidettyä setelimme sileinä loppuun asti. Paikalliset rahat kyatit sen sijaan ovat hienon arvoisia, suurin seteli mitä näkee on 1000 kyatia eli hiukan reilu dollari. Ekan rahanvaihdon jälkeen saimme yhteensä 453 seteliä vaihdoksi neljästä sadan dollarin setelistä. Joku vois painaa vähän isompia rahoja pikkuhiljaa.

Eilen pyörittiin Yangoonissa, joka menetti pääkaupungin tittelin vuonna 2005, koska kenraalit päättivät rakentaa uuden pääkaupungin keskemmälle maata. Armeija siis tekee aivan mitä tykkää ja tuhlaa omiin tarkoituksiinsa sen verran rahaa kuin haluaa, kansa pysyy köyhänä. Armeijasta kerron varmasti lisää myöhemmin. Onneksi kirjoitan suomeksi, olisin varmaan linnassa jos jäisin heidän haukkumisestaan kiinni..

Kaatopaikka vai kaupungin keskusta?

Eilisen illan aikana näimme lisäksemme (olemme täällä kolmistaan, sveitsiläinen Remo ja suomalaiset Tomas ja minä) kaksi muuta länsimaalaista hotellissamme, sen jälkeen vastaan tuli vain paikallisia. Kulttuuri ja ihmiset vaikuttavat olevan paljon lähempänä Intiaa kuin Thaimaata vaikka toisin luulin. Roskiakin löytyy melkein yhtä paljon kuin Intiasta, Thaimaasta niitä ei meinaa löytää millään. Lähes kaikki miehet käyttävät hametta ja naisilla on ihme maalia poskissa, kuulemma paikallinen meikki.

Nyt on viisi tuntia bussimatkaa takana ja vielä 7-10 edessä. Tiet ovat olleet uskomattoman tasaisia, saa nähdä millaiseksi muuttuvat kun ohitamme uuden pääkaupungin. Myös bussimme yllätti hyvällä kunnollaan, onkohan tää sittenkin ihan kehittynyt valtio?

Amarin Mansion (oma koti), Bangkok, Thaimaa, 4.10.2010 klo 09.10

Laitetaan vielä nopea postaus Niemisen kunniaksi ennen Myanmariin menoa. Eli urheilupainotteinen blogi jatkuu.

Jarkko osaa paikalliset tavat

Käytiin lauantaina katsomassa Thailand Open –tennisturnauksen semifinaalit. Alun perin olimme menossa katsomaan ainoastaan maailman ykköstä Nadalia, mutta meidän Jarkko päätti myös tulla iloksemme. Saimme siis samaan hintaan kaksi upeaa matsia. Ensin katsottiin kuinka Jarkko oli aivan ylivoimainen voittaessaan Bori..eiku jonku toisen Beckerin suoraan kahdessa erässä. Suurin piirtein koko muu yleisö tuntui kannustavan saksalaista, joten voitto tuntui vieläkin paremmalta.

Nadal

Toisessa matsissa sama toistui: lähes kaikki kannustivat Nadalia, mutta suomalaisittain toivoimme huomattavasti heikompaa vastustajaa Jarkolle finaaliin joten kannustimme Garcia-Lopezia. Sairaan tasainen matsi, minkä Nadal meni lopulta kaikkien yllätykseksi häviämään. Loistava päivä tenniksen parissa, näin ekaa kertaa livenä miten palloa oikeasti kuuluisi lyödä. Hiukan taitaa itsellä olla vielä harjoittelemista. Sunnuntaina meillä oli koulua, joten emme pystyneet menemään paikan päälle finaaliin. Onneksi, sillä Jarkko jatkoi Suomen lätkämaajoukkueen linjaa: mennään finaaliin asti täydellisellä pelillä, sitten hävitään parin tyhmän hetken takia.

Oltiin melkein kalleimmilla paikoilla

Urheiluruudun jälkeen taas pari faktaa Thaimaasta, joka jaksaa edelleen yllättää päivästä toiseen. Näihin aikoihin monien opiskelijoiden pitää lähteä maasta hetkeksi, sillä vaikka tänne myönnetään vuoden viisumeita, pitää vähintään kolmen kuukauden välein käydä ulkomailla. Siis vaikka haluaisi opiskella niin hallitus pakottaa reissaamaan. Nättiä. Toinen hieno homma on että iltapäivällä ei myydä kaupoissa alkoholia 14.00 ja 17.00 välillä. Tämä kuulemma ehkäisee alkoholistiksi tulemisen koska ei voi juoda koko päivää. No varmasti auttaa, tällä lailla ratkeaisi Suomenkin viinaongelmat.

Tämä viikko sujui koulun merkeissä, nyt on onneksi pahimmat koulukiireet ohi. Pääsemme kuukauden opiskelutauon jälkeen jälleen itse vaihto-opiskelun tarkoitukseen eli reissaamiseen. Tänään lähdetään Myanmariin, ja edessä taitaa olla melkoinen matka menneisyyteen: netti toimii vain harvoissa paikoissa, kännykän voi jättää kotiin koska maassa ei ole ollenkaan toimivaa verkkoa ja pankkikortteja ei tarvitse automaattien puuttuessa koko maasta. Eli Ameriikan dollareita taskuun ja menoksi.