Koti, Helsinki, Suomi, 27.1.2011 klo 6.45

Huh, kukot ei enää herätä aikaisin. Nyt sen tekee näköjään pieni jetlag.

Kaksi yötä Suomessa takana ja pikkuhiljaa alkaa tajuamaan että paluu on todellista. Ekana päivänä todellisuus iski vasten kasvoja kaupassa käydessäni lumituiskun merkeissä. Kun kävelin jäätyvässä loskassa ja katselin kun vanha deeku yritti turhaan sytyttää tupakkaansa hyisessä tuulessa, mietin aika pitkään onko oikeasti järkevää asua täällä. No, yleensä tykkään talvesta, ehkä tähän pian tottuu.

Reissun vika päivä meni Filippiinien jälkeen Bangkokissa. Kaupunkiin saapuessa tuntui siltä kuin olisi saapunut kotiin, sen verran paljon pidin siellä olosta. Helsinkiin saapuminen tuntui vielä kuitenkin enemmän kotiinpaluulta, siitä muchas gracias Oscarille ja iso kiitos Sannalle, jotka toivat ruisleipää ja toppatakin lentokentälle. Ja jälkimmäinen oli jopa tehnyt kotona kaappeihin tilaa kamoilleni ja ostanut maitoa jääkaappiin, aivan mahtavaa!

Vielä ei siis todellakaan tajua että reissu on ohi, joten kokonaisuutena sitä on vaikea ajatella. Ekana mieleen tulee kuitenkin tapaamani ihmiset. Uskomattoman hyvä vaihto-oppilasporukka Bangkokissa ja monet reissuilla tapaamani tyypit ovat jälleen muokanneet omaa maailmankuvaani uusiksi. Muutamista sain varmasti elinikäisiä ystäviä, sitä parempaa tuliaista on vaikea keksiä.

Reissauksessa on se hieno puoli, että huonoimmat hetket muodostuvat yleensä lopulta parhaiksi tarinoiksi. Kun Myanmarissa 150 km junamatka kesti 8,5 tuntia, alkoi jossain vaiheessa jo hiukan mietityttämään matkustamisen mielekkyys. Rotan purressa Filippiineillä tuntui hetken ajan siltä että nyt olisi kivaa olla Suomessa. Mutta seuraavan päivän sairaalassa sekoilu oli aika uniikki kokemus. Nämä asiat pysyvät melko varmasti mielessä pitempään kuin hienot nähtävyydet tai tasaisilla teillä ilmastoiduissa busseissa sujuneet matkat.

Taisin jossain välissä kouluakin käydä. Monta kertaa mietittiin mikä paikka olisi ollut parempi vaihtokohde kuin Bangkok, kukaan ei sellaista keksinyt. Thammasat University oli oikeasti hyvä koulu ja joka kurssilla opin aika paljon uusia asioita. Parasta koulussa tietysti oli se että sitä ei ollut paljon. Aasialainen järjestelmällisyys ja tehokkuus eivät ole ihan suomalaisella tasolla, joten kärsivällisyyskin kasvoi jokaista asiaa odotellessa. Lopputuloksena 25 opintopistettä melko hyvin arvosanoin (vika arvosana ei tosin ole vielä tullut, kurssi loppui 1,5 kk sitten), joten väittäisin että vaihto oli menestys opintojenkin valossa.

Jos pitää vertailla Kaakkois-Aasian maita toisiinsa, Thaimaa voittaa muut selvästi ruuan ja helppouden suhteen. Kulttuuri on täysin erilainen omastamme, mutta länsimaiset mukavuudet löytyvät yleensä hyvinkin läheltä. Siksi se onkin mahtava paikka asua. Reissukohteena Thaimaa soveltuu loistavasti lyhyelle lomalle, mutta jos pitempää reissua suunnittelee niin maassa ei kauheasti kannata viettää aikaa, naapurivaltioista löytyy paljon parempia seikkailuja. Nyt lähes kaikissa Kaakkois-Aasian maissa käyneenä päällimmäisenä mieleen ovat jääneet Indonesian Sulawesi, Filippiinit ja Myanmar. Näistä paikoista löytyi hymyileväisimmät ihmiset, hienoimmat maisemat, oudoimmat kulttuurit ja siisteimmät sukellukset, sekä vähiten turisteja. Ja paikoista saa varmasti hyviä muistoja siitä kuinka kaikki asiat eivät suju helpolla.

Insinööri kun olen, voin taas summata reissun lukuina. Juuri tekemäni laskelman mukaan tämä reissu oli muuten 40 minuuttia pitempi kuin maailmanympärimatkamme. Eli selvästi pisin reissu mitä olen tehnyt.

Vaihtoaika lukuina:

Matka-aika: 174 päivää = 25 viikkoa
Maita: 5
Kaupunkeja/kyliä: 38
Lentoja: 18
Koulua: 129 h

Lentokoneessa: 57 h
Lentokentällä: 36 h
Bussissa: 102 h
Veneessä/laivassa: 58 h
Junassa: 11 h
Taksissa: 79 h (suurin osa Bangkokin sisäisiä matkoja)
Muissa liikennevälineissä: 64 h

Yhteensä matkustusta: 406h = 17 vrk

Hotelliyö keskimäärin: 6€
Kustannukset ennen lähtöä: reilu 1000€
Kustannukset matkalla: vajaa 9000€
Kustannukset yhteensä: noin 10 000€ (sisältää kaikki matkavalmistelut ja ostokset)

Tuomas kiittää ja kuittaa.

BB’s Lodge, Malapascua, Cebu, Filippiinit, 22.1.2011 klo 7.05

Viimeisiä viedään. Huomenna jätän Filippiinit, tiistaina olen jo Suomessa.

Viimeinen viikko on sujunut aika pitkälti sukeltaessa. Siquijorista suuntasin Moalboalin kylälle, joka tunnetaan käytännössä ainoastaan sukelluksistaan. Eikä ihme, sillä vedenalainen maailma oli yksi parhaista joita olen nähnyt. Valitettavasti tällä kertaa ei osunut kameraa meidän sukellukselle, mutta esimerkiksi tästä videosta saa hiukan käsitystä suurimmasta kalaparvesta mitä olen ikinä nähnyt.

Moalboalissa tapasin myös monta mukavaa reissaajaa. Käytännössä viimeinen kuukausi on mennyt aina kaupungin halvimmassa majapaikassa. Alkuun kämäset huoneet ja satunnaiset eläimet sängyssä tuntuvat hiukan oudoilta, mutta kaikkeen tottuu. Loppujen lopuksi ne palkitsevat parhailla muistoilla ja lähes aina uusilla tuttavuuksilla. Perussääntö taitaa olla: mitä kalliimpi huone, sen vähemmän saa puhua muille hotellivieraille.

Moalboalin jälkeen tulin Malapascuan paratiisisaarelle. Paikka tunnetaan valkoisista hiekkarannoistaan ja sukelluksista, mutta erityisesti harvinaisista tresher sharkeista. Itsekin kävin koittamassa josko kyseiset hait olisivat näyttäytyneet. Herätys kello 5.00, suoraan veneeseen, ennen kuutta auringon noustessa 20 metrin syvyyteen odottelemaan. Veneessä kaksi asiakasta ja viisi työntekijää. Toisin sanottuna sukellusfirma sai noin 40 euroa ja maksoi siitä kolmen tunnin reissun palkat viidelle, tunnin venematkan bensat, sukellusvälineet ja kahvit. Ja palvelu on aina täydellistä vaikka kello olisi viisi aamulla. Ehkä joitain asioita jää kaipaamaan Suomessa.

No eihän ne hait lopulta aamulla näyttäytyneet, mutta paljon muita erikoisuuksia vedestä löytyi. Sukellus on siitä hauska harrastus, että kiinnostuksen kohteet muuttuvat jatkuvasti. Alkuun kaikki värikkäät kalat tuntuvat hienoilta, nykyään ruman pienet ja ruman näköiset elukat saattavat olla parasta mitä sukellus tarjoaa kunhan kyseiset otukset sattuvat olemaan harvinaisia. No, perussäännöt ovat kuitenkin edelleen voimassa: esimerkiksi viime sukelluksella pimeässä luolassa vieressämme ympyrää uinut 1,5 metrinen valkoevähai tuntui edelleen aika vaikuttavalta.

Eilen pääsin viimein tutustumaan myös maan kansallislajiin (minkä takia olen herännyt lähes joka aamu aikaisin), kukkotappeluun. Paikalliset ottavat sen hieman liiankin tosissaan, sen verran kova meteli oli. Uhkapelaaminen on todella kovaa tapahtumassa: nurkassa pyörii pelirinki jossa pelataan pikkurahoilla jotta voittaja voi panostaa rahat kukkotappeluun. Pienellä saarellakin kukkotappelun panokset ovat kymmeniä euroja, joka voi olla monelle viikon palkka. Täällä kukot olivat D-luokan (10-20€ arvoisia) lintuja, mutta Manilassa A-luokan (500-5000€) kukkojen kohtaamisissa panokset nousevat kymmeniin tuhansiin euroihin. Parin tunnin huudon ja monen kuolleen tai puolikuolleen kukon jälkeen olin aika valmis tulemaan rauhalliselle rannalle.

Aurinko alkaa olla ylhäällä, aika ottaa viimeiset rusketukset ja snorklaukset ennen kotimatkan alkua.

Muutama kuva Moalboalista tässä ja aika monta Malapascuasta tässä.

JJ’s Backpackers, San Juan, Siquijor, Filippiinit, 13.1.2011 klo 5.50

Kello on hiukan vaille kuusi aamulla, trooppinen myrsky hakkaa kattoa ja kukot huutaa jälleen kerran kilpaa. Ostin paikalliset korvatulpat, molemmissa on iso reikä keskellä joten niistä ei ole mitään hyötyä. Aasialaiset osaa jotenkin tehdä kaikista asioista toimimattomat. Onneksi on vuorokausirytmi kohdallaan, eilen menin sänkyyn puoli kymmenen joten on jo aikakin herätä.

Viimeinen viikko on mennyt niissä merkeissä missä Filippiinien reissun pitäisi mennä: rantoja, auringonpaistetta, sukellusta, skootterilla ajelua, grillausta, vuoria ja vesiputouksia.

Dumagueten kaupunki Negrosin saaren eteläosassa osoittautui erittäin siistiksi yliopistokaupungiksi. Sellaisia ei ole turhan usein täälläpäin maailmaa näkynyt. Kaupungin ympäriltä löytyy erilaisia nähtävyyksiä ja aktiviteetteja vaikka muille jakaa, joten pysyin kaupungissa melkein viikon Pedron, Kristjanin ja Marcin kanssa. Viereisen Apo Islandin sukellukset olivat yksiä parhaimmista mitä olen tehnyt, vuorten alta löytynyt 30 metriä korkea vesiputous oli yksi hienoimmista mitä olen nähnyt. Lisäksi maisemat vuorilla ja rannoilla olivat todella upeita ja tunnelma Negrosin kylissä ja kaupungeissa oli mahtava. Suosittelen paikkaa erittäin paljon.

Nyt kello on 6.30 ja naapuri alkoi soittaa Roxettea täysillä. Erittäin tyypillistä Filippiineille. Pian varmaan alkaa karaoke. Sitä kuulee jokaisessa pikkukylässä aamusta iltaan. Vielä tyypillisempää on että vieressä joku pelaa koripalloa, se on jopa suositumpaa kuin karaoke. Käytännössä kaikki pojat pelaavat palloa. Silti lähes sadan miljoonan kansasta ei löydy yhtään NBA-pelaajaa. Köyhyys ja 160 cm keskipituus eivät taida auttaa koripallossa. Oma pituuteni onkin ihailun kohteena ja joka päivä kysellään pelaanko koripalloa.

Myös muita outouksia maasta löytyy verrattuna muihin Kaakkois-Aasian maihin. Paikalliset puhuvat hyvää englantia lähes joka paikassa, joten täällä voi käydä ihan oikeita keskusteluja lokaalien kanssa. Juomakulttuuri on hyvin suomalainen, miehet aloittavat juomisen aamulla ja lopettavat silloin kun sammuvat rantahiekalle. Ruokakulttuuri on pilattu amerikkalaisten ja espanjalaisten valloittajien toimesta, nykyään paikallisista ravintoloista saa yleensä viidestä kymmeneen erilaista lihaa (läskiä ja luita) ja riisiä.

Negrosilta vaihdoin viereiselle Siquijorin saarelle. Kuulin muutamalta eri ihmiseltä että saarelta ei löydy mitään kummallista. Hyvä näin, jos se pitää tulevaisuudessakin ihmiset pois tästä paratiisista. Saari on täynnä valkoisia hiekkarantoja, joita kaikkia yhdistää yksi asia: missään ei ole turisteja. Muutama kalastaja näkyy vedessä, mutta sen lisäksi ei ihmisistä yleensä tarvitse välittää.

Alun perin oli tarkoitus olla täällä pari päivää, mutta nyt en tiedä kuinka kauaksi tänne jää jumiin. Aurinko paistaa joka päivä vaikka viereiset saaret ovat pilvien peitossa. Riippumatot roikkuu palmujen välissä, kirja on lopuillaan mutta hotellilla on uusia hyllyllinen, kookokset saa suoraan puista ja mangot lähes ilmaiseksi viereisestä kylästä. Alle kahden viikon päästä Suomeen, ehkä tällaisessa paratiisissa viihtyy ennen pakkasta hiukan kauemminkin.

Kuvia Negrosista täällä ja Siquijorista täällä.

Lautta Tagbilaranista Dumagueteen, Visayas, Filippiinit, 5.1.2011 klo 8.55

Alona Beach

Taas ollaan liikkeellä, nyt koitetaan päästä Negrosin saaren eteläosaan Dumagueten kaupunkiin. Tarkoitus oli olla Negrosissa jo eilen iltapäivällä, mutta jälleen kerran liikkuminen saarilla hiukan tökkii.

Eilen vuokrattiin pikkuvene viemään meidät perille, mutta sovittuna aikana venettä ei näkynyt missään. Otettiin siis kyyti Tagbilaranin kaupunkiin, isolle reittilautalle. Kolmen tunnin häslingin jälkeen istuttiin samantyyppinen kuin lautalla kuin Tallinnaan menevät katamaraanit. Tunnin matkan jälkeen alkoi aallot heiluttaa botskia siihen malliin, että käännyttiin takaisin ja oltiinkin yö Tagbilaranissa. Nyt ollaan siis samalla lautalla, aamuisin aaltojen pitäisi olla pienempiä. Katsotaan miten käy..

Yorye (vai Jeesus?) Israelista

Onneksi on sen verran aikaa että pidempiä siirtymiä ei joudu tekemään kauhein usein. Nyt oltiin viisi yötä Boholin saarella Pedron, Kristjanin ja Yoryen kanssa. Israelilainen Yorye oli viisi vuotta armeijassa, sen jälkeen mies lähti hiukan rauhoittumaan ja vietti viimeiset viisi kuukautta kiinassa taolaisessa luostarissa meditoiden ja kung futa harjoitellen.

Saavuttiin perille Alona Beachille uudenvuodenaattona, joten huoneet olivat melko täynnä. Lopulta tultiin todella hienoon hotelliin, jonka takapihalta löytyi halpoja huoneita. Tykkäsin konseptista, hienot huoneet ovat edessä, sitten näkyi muuri jonka taakse on piilotettu köyhien huoneet.

Vuosi vaihtuu

Vuodenvaihde meni rannalla juhliessa grilliruokien ja euron rommipullojen kanssa. Ilotulitukset oli aika komeat, niihin näissä köyhissä maissa tuhlataan näköjään aina rahaa. Vuoden alku sen sijaan sujui rannalla maatessa, sukeltaessa ja saareen tutustuessa skoottereilla vesisateessa. Saaren kuuluisimpina nähtävyyksinä toimivat ”suklaakukkulat” olivat ihan siistit, mutta paljon hienompaa oli ajaa vaihtelevissa maisemissa sateen piiskatessa kasvoja ja pitää kahvipausseja paikallisten kanssa kylillä. Saaren siistein asia löytyy kuitenkin seuraavan listan kärjestä.

Eläimet olivat taas isossa osassa näinäkin päivinä, joten nyt on pakko tehdä top 3 –listat parhaista ja hirveimmistä tämän reissun eläimistä.

3. paras: Keltainen laatikkokala. Näin tämän meren säälittävimmän otuksen nyt toistamiseen, ja taas mietin miten evoluutio voi olla säästänyt moisen elävänä. Sanonta ”kuin kala vedessä” ei vaan toimi kun katsoo tämän kalan etenemistä.

2. paras: Kirahvi. Iso ja hiukan pelottava, mutta silti niin sympaattinen. Seeprat ei vois vähempää kiinnostaa kun vieressä on kirahvi.

Paras: Tarsier (eli kummituseläin suomeksi, tsekkasin just. Whaat, eihän ne miltää kummituksilt näytä!). Boholin ehdottomasti hienoin asia oli nämä maailman pienimpinä apinoina pidetyt eläimet. Nyrkin kokoiset elukat ovat uskomattoman inhimillisiä, vaikka tiedemiehet eivät edes ole päättäneet ovatko ne enemmän apinoita vai lepakkoja. Öisin isosilmäiset kädelliset hyppivät 3-5 metrin loikkia puusta toiseen, päivällä ne vain nukkuivat ja poseerasivat kameroille.

3. hirvein: Kukko. Toissa yönä eräs yksilö päätti aloittaa huutamisen aamulla kello 1.20. Tämän vuoksi suosin kukkotappeluita enemmän Filippiinien eteläosissa edelleen järjestettäviä hevostappeluita.

2. hirvein: Hyttynen. Tämän maailman tappavimman eläimen takia kuolee miljoonia ihmisiä vuosittain. Vielä pahempaa on se että ne ärsyttävät minua lähes joka päivä.

Hirvein: Rotta. Otus kiilasi hyttysen ja kukon ohi pari päivää sitten kun kävelin hotellin edessä illan pimeydessä. Yhtäkkiä kuului vinkunaa ja tunsin pienen nipistyksen jalassa. Paikalliset nauroivat vieressä kun hypin hulluna pienen eläimen takia. Lopputuloksena jalassa pienen pieni verijälki. Sitten nettiin googlaamaan kuolenko tänään vai huomenna, soitto lääkärille (kiitos Sanna!), seuraavana päivänä kahteen eri sairaalaan josta parin tunnin odottelujen jälkeen kolmas lääkäri kertoi että antibioottikuuri riittää. Onneksi ei tällä kertaa vakavampaa. Sairaalakäynnit muuten maksoivat yhteensä 45 senttiä.

Jes, lautta menee edelleen samaan suuntaan, taidetaan päästä perille.

Kuvia täällä.

Phoenix Pension, Puerto Princesa. Palawan, Filippiinit, 31.12.2010 klo 6.50

Ootteko koskaan aatellu et kukkotappelussa ois jotain pahaa? Se on brutaalia, siihen liittyy vahvasti uhkapeli ja viattomat eläimet kärsii. Kuulostaa siis erittäin hyvältä. Filippiineillä kansallislajista oppii kuitenkin myös sen huonot puolet: kaikki paikat on täynnä rasittavia lintuja jotka pitää järkyttävää meteliä. Tänä(kin) aamuna herätys oli viiden paikkeilla kun kymmenet kukot alkoi huutaa kilpaa naapurissa. Eipä siitä muuta, joten mennääs asiaan.

Taas kului viikko, tässä välissä ehdin kulkea Palawanin pohjoiskärjestä saaren keskelle pääkaupunki Puerto Princesaan. Ja ei se liikkuminen aina niin helppoa täälläpäin maailmaa ole.

Ekana vuorossa oli El Nidon kaupunki ja sitä ympäröivät saaret kalkkikivikallioineen. Suoraan merestä nousevat kalliot, siniset laguunit, rannat ja korallit ovat upeita, mutta paikka oli hiukan liian täynnä turisteja minun makuun. Ja itse kaupunki oli vaan ruma ja likainen.

Seuraava kohde oli kuuden tunnin matkan jälkeen Port Bartonin pikkukaupunki. Kaupungissa ei juurikaan tapahdu mitään ja monikaan turisti ei sinne asti eksy. Pari päivää meni hiljaisen kylän hienolla hiekkarannalla erittäin leppoisasti, ekaa kertaa sain hiukan levättyäkin Filippiineille tulon jälkeen.

Matka Port Bartonista Sabangiin osoittautuikin pieneksi seikkailuksi. Linnuntietä matka on noin 35 kilsaa. 

Linnuntietä ei kuitenkaan pysty matkustamaan, joten todellisuus on hiukan toisenlainen. Ekat kaksi tuntia tie oli sen verran huono että jeeppibussi pääsi juuri ja juuri eteenpäin, vain kerran jäätiin jumiin niin kovaa että kaikki joutui tulemaan ulos autosta. Kolmen tunnin jälkeen jeeppi jätti minut risteykseen josta oli tarkoitus jatkaa toisella kulkuneuvolla perille. Totta kai missasin edellisen jeepin muutamalla minuutilla, mutta seuraava olisi tulossa tunnin päästä. No sehän tuli kolmen tunnin päästä. Ja se oli niin täynnä että matkaa jatkettiin auton katolla olleen metrin korkuisen matkatavarakasan päällä. Kunhan piti kiinni ja väisteli oksia, oli erittäin turvallista.

Odotus risteyksessä ei kuitenkaan haitannut, sillä kymmenen minuuttia mun jälkeen paikalle saapuivat Pedro ja Kristjan.

38-vuotias espanjalainen Pedro oli kuusi vuotta Espanjan armeijan erikoisjoukoissa muun muassa tarkka-ampujana ja räjähde-experttinä. Hänellä löytyy myös musta vyö parissa taistelulajissa. Armeijan jälkeen mies on toiminut henkivartijana espanjalaisille poliitikoille. ETAn takia Pedron kotikaupungissa Bilbaossa oikeasti tarvitaan turvamiehiä. Esimerkiksi Pedron isä toimi asianajajana ETAa vastaan, mikä johti siihen että tämä ammuttiin heidän kotitalonsa eteen 20 vuotta sitten. Vuosi sitten Pedrolla diagnosoitiin ihosyöpä, joka saatiin kuitenkin täysin hoidettua. Miestä käskettiin välttämään stressiä, joten hän otti loparit pari kuukautta sitten. Sadan tunnin työviikot eivät kuulemma olleet täysin stressittömiä. Nyt mies on kaikkea muuta kuin stressaantunut.

37-vuotias slovenialainen Kristjan sen sijaan on automaatioinsinööri. Koska hän on insinööri, voisi hän kotimaassaan saada noin 1600€ kuukaudessa. Mies etsi viimeiset puoli vuotta tuloksetta töitä Sloveniasta, joten hän päätti lähteä isomman tilin perässä Australiaan. Hyvin paljon Hessu Hopoa muistuttavan miehen matka Ausseihin kulkee Filippiinien ja Indonesian kautta.

Miehet tutustuivat toisiinsa alle viikko sitten rahtilaivalla Manilasta Palawanille. Sitä ei kuitenkaan huomaa, sillä yleensä parivaljakko kuulostaa samalta kuin viisivuotiaat parhaat kaverukset. Lähes jokainen keskustelu päättyy jonkunlaiseen kinasteluun. Pedro kutsuu Kristiania ”Venäjän mafiaksi” ja Kristjan Pedroa nimellä ”loco españa”. Ja lähes aina minä nauran vieressä. Mihin vain mennään, puolet väestä kääntyy katsomaan. Kristjan puheääni on kovempi kuin monen huuto, ja Pedro ottaa joka paikan haltuun esimerkiksi laulamalla täydellä volyymillä. Budjetti painetaan aina mahdollisimman alas, ensimmäinen yö nukuttiin parin maton päällä betonilattialla hotellin omistajan kellarissa. Se tosin johtui siitä että Sabangissa ei ollut yhtään tyhjää huonetta alle sataan euroon.

Tällä porukalla ollaan siis matkustettu nyt kolme päivää. Sabangissa käytiin katsomassa 8 km pitkää vedenalaista jokea. Reilu kymmenen vuotta sitten löydettiin hiukan pitempi joki Vietnamista ja kolme vuotta sitten Meksikosta löytyi vielä hiukan pitempi, reilu 150 km pitkä vedenalainen virta. Se ei haittaa, täällä jokea mainostetaan edelleen maailman pisimpänä. Se vissiin kannattaa, sillä paikka oli hirveä turistirysä. Älkää tulko Palawanille sen takia niin kuin monet tuntuivat tekevän.

Eilen tultiin pääkaupunkiin jälleen jeeppibussilla, tällä kertaa matkustettiin katolla ilman matkatavaroiden päälle kapuamista. Erittäin hienot maisemat, paljon tilaa ja viileä tuuli tekevät matkasta oikein mukavan. Minibussillakin oltaisiin päästy perille, mutta nyt säästettiin hiukan alle euro ja matka kesti vain tunnin kauemmin.

Parin tunnin päästä otetaan lento Filippiinien keskelle Visayasille, josta yritetään löytää hyvä ranta uudenvuoden juhlintaa varten. Ei muuta kuin hyvää uutta vuotta myös lumen keskelle!

Kuvia El Nidosta, Port Bartonista ja Sabangista.

Seadive Restaurant, Coron, Busuanga, Filippiinit, 24.12.2010 klo 7.45

Hyvää joulua! Hiukan erilainen jouluaatto mulla tällä kertaa, lämpöä noin 30 astetta ja juhlallisuuksiin kuuluu muun muassa kahdeksan tunnin lauttamatka. Lautan pitäisi lähteä vartin päästä, mutta jos yhtään tunnen Aasian aikatauluja, luulen että kerkeän syömään aamupalan ja kirjoittamaan blogin ennen lähtöä..

Moni kummasteli kun kerroin että vietän Filippiineillä lähes kuusi viikkoa. Täällä on reilu 7000 saarta, ja ensimmäisellä on nyt kulunut viikko, joten ihan kaikkea en taida keretä nähdä. Viikko on ollut täynnä toimintaa; sukellusta, moottoripyöräilyä, juhlia ja totta kai afrikkalainen safari kun kerran Aasiassa ollaan.

Vietin viikon Busuangan saarella Coronin kaupungissa. Täällä suurimpina turistimagneetteina toimivat toisessa maailmansodassa uponneet hylyt. Jenkit tekivät yllätyshyökkäyksen alueella olleeseen japanilaislaivastoon ja kymmenkunta suurta japsilaivaa upposi saaren ympäristöön. Esimerkiksi Forbes listasi hylyt maailman kymmenen parhaan sukelluskohteen joukkoon. Näiden takia mäkin saarelle tulin, ja olihan ne hienoja, ei voi muuta sanoa. Sukeltaessa 90-160 metrin pituisten laivojen sisällä reilun 30 metrin syvyydessä alkaa väkisinkin miettimään millaista sisällä on ollut kun jenkkien pommit ovat alkaneet rytisemään kannella.

Kävin myös sukeltamassa paikallisessa järvessä, jota vulkaanisen toiminnan takia kutsutaan Filippiinien oudoimmaksi sukellukseksi: muutaman metrin syvyyden välein veden lämpötila ja suolapitoisuus muuttuu monia asteita. Alle 13 metrin syvyydessä se on 36-38 asteista, joten ilman märkäpukuakin olo oli kuin saunassa. Onneksi voi tulla aina viilentymään 11-13 metrin kylmään makeaan veteen.. Muutenkin järvi on täynnä outouksia, ympäröivät kalliot ja maisema ovat suoraan tieteiselokuvasta. Pohjan muta upottaa 50 senttiä, siihen voi tunkea vaikka päänsä. Järven outo vedenalainen maailma sekä hylkyjen konehuoneet, tykit, pimeät käytävät ja ahtaat oviaukot toivat hienoa vaihtelua sukellukseen, tämän jälkeen voi taas mennä koralliriuttojen kauneutta katsomaan uusin silmin.

Päivitys tilanteeseen, kello on 8.15, mies tuli sanomaan että lautta lähtee 8.30 tai 9.00. Veikkaan siis ettei ainakaan ennen 9.00.

Myös veden päällä Busuangan saari tarjoaa huikeita maisemia; vuoria, saaria, rantoja ja viidakkoa. Vuokrasin pariksi päiväksi kevaricrossipyörän, jolla lähdin saaren toiselle puolelle. Normaalilla skootterilla perille ei olisi edes päässyt, sen verran hankalaa kulku oli jo isollakin pyörällä. Saaren tiet vaihtelivat pikkupoluista isoja kiviä täynnä olleisiin autoteihin. Puiset sillat tuntuivat välillä trialilta muutaman vanhan lankun päällä tasapainoillessa. Suosikkini matkalla olivat jyrkät ylämäet jotka pääsi ylös ainoastaan ykkösvaihteella kaasu lähes pohjassa. Alaspäin samantyyppiset mäet sen sijaan pääsi ainoastaan tuurilla. Siis pystyssä, alas tuli irtohiekan päällä varmasti vaikka jarrut olivat pohjassa.

5,5 tunnin ajon jälkeen pääsin perille Calautin saarelle, joka sijaitsee heti Busuangan vieressä. Ainutlaatuiseksi saaren tekee vuonna 1976 tuodut uhanalaisiksi pelätyt afrikkalaiset eläimet. Eläimet juoksevat vapaina saaren 3700 hehtaarin alueella, niillä ainoastaan annetaan ruokaa jota ne saavat tulla vapaaehtoisesti syömään. Heti saarelle saavuttuani seepralauma oli syömässä ruohoa paikallisten alle puoli metriä korkeiden uhanalaisten peurojen kanssa majapaikkani vieressä.

Kuulin etukäteen saaren illan olevan erittäin rauhallinen, joten valmistauduin iltaan kirjan ääressä. Toisin kävi, sillä paikan työntekijöillä oli joulujuhlat samana iltana. Ilta menikin siis reilun sadan filippiiniläisen kanssa joulua juhliessa. Suurin osa tietysti lapsia, niitä tuntuu löytyvän täällä joka nurkasta. Esimerkiksi sukellusoppaani Ronaldo asuu yhdessä viiden perheen kanssa. Lapsia talosta löytyy 36 kappaletta.

Juhlien ohjelmaan kuului tanssiesityksiä, pelejä, sekä tietysti Filippiinien suosituinta lajia karaokea. Samat biisit soivat jatkuvasti uudelleen, esimerkiksi Michael Jacksonin ”Billie Jeans”, kuten paikalliset sitä kutsuvat, soi ainakin kymmenen kertaa illan aikana. Kun äidit saatiin häädettyä nukuttamaan lapsia, jatkuivat juhlat paikallisen ginin juonnilla miesten kesken. Ei sittenkään niin erilaista kuin Suomessa.. Ainoana valkoihoisena en saanut juurikaan rauhaa, sillä kaikki halusivat tietää tarinani ja kertoa omansa. Sain myös paikallista jouluruokaa, eli riisiä possun, suurimmaksi osaksi luiden ja läskien, kera. Pari maustelehteä oli heitetty joukkoon, näin normiruoka muuttui jouluiseksi. Täällä riisiä ja possun huonoimpia osia syödään käytännössä joka aterialla. Erityisesti aamiaiseksi läskikimpale näyttää erittäin hyvältä.

Aamulla heräsin lyhyiden unien jälkeen kuudelta, ja ikkunasta näkyi heti ensimmäinen pitkäkaulainen otus. Saarella asuu nykyään 35 kirahvia, ja tänä aamuna neljä niistä tuli syömään tarjottua aamiaista. Koska saarella ei ole petoja, ovat kirahvit sen verran kesyjä että niitä pystyy myös syöttämään kädestä. Reilun neljämetrisen villieläimen syöttäminen on melko jännää puuhaa, etenkin kun oppaat kertoivat niiden potkivan erittäin lujaa jos tuntevat olonsa uhatuksi. Eipä ole koskaan tuntunut niin paljon Afrikalta, seeprat ja kirahvit söivät vieressä ja papukaijat lentelivät puusta toiseen auringon noustessa.

Eilen pääsin vielä toisiin joulujuhliin sukelluskeskukseni ravintolassa. Paikalliset työntekijät olivat tehneet omia jouluherkkujaan, joissain oli jopa hiukan kasviksia porsaan lisäksi. Pöydällä lepäsi myös kokonainen porsas josta Ronaldo leikkeli paloja. Kaksien joulujuhlien jälkeen päätin, että voin lopettaa juhlimisen etuajassa ja jatkaa matkaa jo aattona. Seuraavana vuorossa Palawanin saari ja El Nidon kaupunki.

Kello on 9.10, nyt taidetaan lähteä lautalle päin. Toivottavasti ennen kymmentä päästäisiin jo matkaan.

Aika paljon kuvia löytyy täältä.

Manila Domestic Airport, Luzon, Filippiinit, 17.12.2010 klo 9.00

Manila on maailman epäreiluin kaupunki. Ei minulle vaan suurimmalle osalle sen asukkaista. Alue koostuu monista pienemmistä osista, joista jokainen on täysin omanlaisensa. Jotkut ovat rikkaita, toiset eivät. Kaupunki on myös yksi maailman suurimmista, asukkaita löytyy yli kymmenen miljoonaa. Reilun vuorokauden Manilassa pyörimisen jälkeen Bangkok tuntuu  säälittävän pieneltä.

Kanavan kokoinen roskis

Ensikosketus Manilaan oli outo. Auringon noustessa hiukan kuuden jälkeen taksi heitti mut halvimpien hotellien alueelle. Paikalta löytyi myös auki olevia baareja ja kännisiä paikallisia juomassa rommia kadulla. Jalkakäytävillä oli perheitä nukkumassa pahvien päällä, jotkut lapset olivat jo heränneet ja leikkivät kadulla alasti. Samanlaista äärimmäistä köyhyyttä olen nähnyt vain Intian isoissa kaupungeissa.

Reissatessa oppii vihaamaan joulua. No okei, pehmennetään hiukan; oppii vihaamaan lomakausia. Aamulla nukuin pari tuntia hotellissa ja lähdin selvittämään miten pääsen jatkamaan matkaa Manilasta. Tulin Filippiineille karkuun joululomalle Thaimaahan saapuvia Eurooppalaisia, mutta tämä maa täyttyykin joulun aikaan paikallisista. Yli kymmenen miljoonaa filippiiniläistä työskentelee ulkomailla, ja iso osa näistä tulee katsomaan perhettään tähän aikaan vuodesta. Näin ollen myös täällä kaikki paikat tuppaavat olla täynnä. Ainoa vapaa paikka lennolle löytyi heti seuraavalta päivältä. Manilaan tutustumiseen tulikin siis hiukan kiire.

Köyhyys näkyi päivälläkin vahvasti kaduilla, mutta heti kodittomien vierestä löytyi tajuttoman iso uusi ostoskeskus. Noh, tällaista taitaa olla lähes jokaisessa Aasian suurkaupungissa joten sillä ei vielä nousta maailman epäreiluimmaksi. Tunnelmasta tuli kuitenkin eniten mieleen Keski-Amerikan San Salvador: paljon espanjalaisvaikutteita ja köyhyyttä mutta vieressä ostoskeskukset täynnä amerikkalaisia merkkejä.

Linnoitus Espanjan valtakaudelta

Kävelin seuraavalle alueelle kaupungin historiallisiin mestoihin, jotka toimivat myös suurimpina turistinähtävyyksinä. Paikalla oli todella hidasta liikkua, sillä paikallisille suurin nähtävyys olinkin minä. Olin ainoa länkkäri alueella, ja lähes kaikki halusivat tulla kuvaan kanssani. Parin kilometrin kävelyn ja muutaman kymmenen kuvan jälkeen olin nähnyt keskustan espanjalaisen linnakkeen ja hienot puistot kymmenine sankaripatsaineen.

Seuraava alue oli Chinatown, joka olikin eräs äänekkäimmistä paikoista jota olen nähnyt. Kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä ja aasialaiseen tyyliin kaikki pitivät järkyttävää meteliä. Tähän verrattuna Bangkokin Chinatownin meno tuntui suomalaiselta mökkilomalta.

China Town -gate

Sitten oli aika testata metroa, jolla pystyy välttämään halvalla kaupungin ruuhkat. No, oli metrossakin hiukan ruuhkaa. Junaan meno oli vielä melko helppoa, mutta pois en päässyt ilman apua. Ehkä 50 ihmistä yritti tunkea sisään samalla kun yritin päästä pois, joten junassa olleet työnsivät mut ulos vaunusta. Erittäin kätevää.

Makatin hienostoalue

Miksi kaupunki saa omassa arvostuksessani maailman epäreiluimman tittelin, on Makatin alue, johon saavuin. Metromatka ei kauaa kestänyt, mutta perillä tuntui kuin olisi tullut toiseen maahan. Roskattomat ja juuri päällystetyt kadut suorastaan kimalsivat kymmenien pilvenpiirtäjien ja ostoskeskusten väleissä. Heti alueen nähtyäni tuli mieleen Singapore. Vähän ajan päästä selvisi että ollaan todella lähellä samaa, sillä uusia sääntöjä alkoi tulla joka paikasta. Muualla kaupungissa tien ylitys oli joka kerta seikkailu autoja pujotellessa, mutta täällä katuja ei saa ylittää kävellen. Ne alitetaan käytävistä tai kierretään ostoskeskusten kautta. Joka katu oli myös täynnä poliiseja, ja eräs heistä tuli kertomaan minulle että tässä osassa kaupunkia ei myöskään saa ottaa kuvia. Siis ollenkaan. Myös kameralaukkuni tarkastettiin Makatissa parin tunnin aikana vähintään 20 kertaa, joka ostoskeskuksen ovella. Pois lähtiessä metron viisi rinnakkaista reilun sadan metrin turvatarkastusjonoa tuntuivat hiukan turhilta, koska reittini metrolle kulki kolmen ostoskeskuksen ja viiden turvatarkastuksen läpi. Aasialaista kaupunkia ei näköjään saada siistiksi ilman ylitiukkoja sääntöjä ja kovaa valvontaa.

Yksi yö Manilassa taisikin olla hyvä ratkaisu, näin kaiken mitä alun perin halusin ja korville tekee hyvää päästä pois tästä kaaoksesta. Seuraavaksi reilun tunnin lento etelään ja hylkyjä sukeltamaan.

Muutama kuva Manilasta täällä.