Global Strategic Management –tunnilla Thammasat Universityssa, Bangkok, Thaimaa 26.9.2010 klo 11.14

Nyt on sen verran epäorganisoitu tunti menossa että on hyödyllisempää kirjottaa uus blogiteksti kuin yrittää saada tästä selkoa. Thaimaalaiset ei juuri koskaan osaa tehdä mitään tehokkaasti, ja tuntuu siltä että australialainen opettajamme on omaksunut paikalliset tavat hiukan liiankin hyvin.

Christiania nöyryytetään tenniksessä

Viimeiset kolme viikkoa on mennyt melko pitkälti koulun ja eri urheilulajien merkeissä. Bangkok on alkanut tuntua ihan oikealta kodilta jossa voi tehdä samoja asioita kuin Suomessa. Ollaan pelattu tennistä, futista ja golfia, käyty puntilla ja lenkkeilty, käyty leffassa ja shoppailtu. Ja sairastin yhden ruokamyrkytyksen bonukseksi. Eli melkeen kuin kotona mutta halvemmilla hinnoilla ja hiukan kuumemmassa ilmastossa. Sama sama mut eri.

Markus luulee osaavansa golfata

Koulua on ollut tässä kuussa suunnilleen joka toinen päivä. Kaikki tunnit on MBA-oppilaiden kanssa, jotka käyvät päivätöissä, joten tunnit on joko illalla tai viikonloppuisin. Yleisesti koulun taso on yllättänyt positiivisesti; tilat ovat moderneja ja opettajat tuntuvat tietävän mistä puhuvat. Noh, tämä kurssi ei ole vielä vakuuttanut, mutta muut on olleet hyviä. Vaihto-oppilaat taitavat olla köyhimpiä opiskelijoita koulussa, sillä kaikki paikalliset opiskelijat tuntuvat tulevan maan rikkaimmista perheistä.

Tällä tunnilla Facebook on kovassa käytössä

Eilen loppui ensimmäinen kurssini, ja ensi viikon jälkeen olen käynyt 80 % koulusta. Ei paha neljässä viikossa. Sitten rutiinit helpottavat ja päästään taas reissaamaan. Tällä kertaa odotukset ovatkin korkealla sillä reissun kohteena on naapurimaa Myanmar eli Burma. Ainakin näin etukäteen maa vaikuttaa hiukan erilaiselta mestalta kuin muut maat missä olen käynyt, esimerkkinä voin mainita että maassa ei ole yhtään pankkiautomaattia. Noh, Myanmarista lisää sitten kun ollaan siellä.

Bangkok kaupunkina on aivan tajuton. Mitä kauemmin täällä on, sitä isommalta kaupunki tuntuu. Jatkuvasti löytyy uusia mestoja joissa riittää nähtävää. Itäkeskuksen kokoisia kauppakeskuksia tuntuu olevan joka puolella. Ja aina löytyy jotain todella outoa, esimerkiksi viereisen kauppakeskuksen katolla on eläintarha. Noh, kaupungin ympäristössä asuu ehkä 12 miljoonaa ihmistä, kyllähän siinä paljon kauppakeskuksia tarvitaan.

Näköala omalta partsilta

Täällä on edelleen hätätila päällä, mutta sitä ei juurikaan huomaa. Muutamia sotilaita on metroasemilla näkynyt ja koulun edessä on ollut pari kertaa punapaitojen kokoontumisia, muuten poliittisia asioita näkee vain uutisissa. Keväällä olleet mellakat eivät tunnu todellisilta ja pommit jotka nykyään ovat räjähdelleet kaupungilla uutisoidaan vissiin nopeammin Suomessa kuin täällä, sillä yleensä niistä kuulee kun joku tekstaa olenko kunnossa. Kyllä olen, tä on niin iso kaupunki että tuskin osuu pommia omalle kohdalle.

Nyt pitää mennä tekemään jotain ryhmätyötä, palaillaan asiaan Myanmarista reilun viikon päästä. Siis jos sieltä jotenkin pääsee nettiin.

Amarin Mansion (oma koti), Bangkok, Thaimaa, 6.9.2010 klo 08.30

Monelle tulee Vietnamista ensimmäisenä mieleen sota. Paikan päällä 35 vuotta sitten loppunutta sotaa ei kuitenkaan huomannut kovinkaan usein. Vasta viimeiseen kohteeseemme Ho Chi Minh Cityyn eli Saigoniin päästyämme saimme kunnolla nähdä mitä sodassa oli tapahtunut ja millaisia jälkiä se on aiheuttanut. Jälleen kerran, jäljet eivät olleet kaunista katseltavaa.

Käytiin Saigonissa sotamuseossa, joka tunnettiin ennen nimellä ”Amerikan sotarikosten museo”. Päällimmäisenä käynnistä jäi mieleen se, että jenkit saavat tehdä tässä maailmassa mitä tahansa. Sadat kuvat kertoivat melko karua totuutta siitä kuinka jenkit tappoivat sodan aikana kolme miljoonaa vietnamilaista, joista kaksi miljoonaa oli siviilejä. Esimerkkinä voin mainita My Lain joukkomurhan, jossa amerikkalainen komppania tappoi viitisensataa siviiliä, suurin osa näisä vanhoja miehiä, naisia, lapsia ja vauvoja. Toinen esimerkki jenkkien tekemistä mukavuuksista on ”agent orange” –niminen kasvimyrkky, jota jenkit suihkuttivat viidakoihin. Myrkky aiheuttaa geeniperäisiä sairauksia vielä nykypäivänä syntyvissä lapsissa. Noniin, God Bless America, jatketaas blogia taas.

Toinen sotaan liittyvistä nähtävyyksistä oli Vietcongin käyttämät tunnelit. Pojat olivat kaivaneet 200 kilometriä pitkän tunneliverkoston Saigonin lähelle. Perustunnelin koko oli 80 x 60 senttiä, joka tekee länkkärille (sekä jenkkisotilaille että minulle) hiukan tiukkaa. Kömmittiin alkuperäisessä tunnelissa 15 metrin matka, joka oli tarpeeksi aiheuttamaan pienimuotoista klaustrofobiaa. Ehkä kolmen minuutin reissun jälkeen olimme kaikki aivan läpimärkiä hiestä. Siinä sitten mietittiin kuinka Vietcongin tyypit vietti maan alla kuukausia.

Kokonaisuutena Vietnam oli erilainen kuin odotin. Erityisesti Hanoi ja Ho Chi Minh City olivat ainakin keskustasta lähes länsimaisia kaupunkeja, mitä nyt muutama tuhat skootteria oli enemmän. Turisteja oli pääkohteissa paljon, tosin en nähnyt yhtään pohjoismaalaista ihmistä koko reissun aikana. Hotellit olivat hinta-laatusuhteeltaan parhaita mitä olen missään nähnyt, muutamalla eurolla saa siistin huoneen kaikilla herkuilla.

Meitä varoitettiin etukäteen ruoasta ja ihmisistä. Ruoka oli hyvää loppuun asti, aika erilaista kuin Thaimaassa mutta todella monipuolista ja maittavaa. Ihmiset olivat jälleen kerran aivan mahtavia, hymyä riitti ja mielenkiintoisia tyyppejä tuli vastaan jatkuvasti.

Liikenne Vietnamissa toimii loistavasti. Ruuhkia ei pahemmin synny kun kaikilla on vain kaksi pyörää. Yhteen Vietnamilaiseen skootteriin mahtuu varmasti enemmän tavaraa kuin pieneen suomalaiseen henkilöautoon. Liikennesääntöjä ei juurikaan tarvita, punaisiin valoihin suurin osa sentään pysähtyy. Kaikki ottavat toiset huomioon ja antavat tietä. Tien ylitys onnistuu kävellen vaikka keskeltä risteystä, kunhan kävelee hiljaa.

Mutta kun 86 miljoonaa ihmistä liikkuu skoottereilla, tulee myös kolareita. Moottoripyöräonnettomuuksissa kuolee edelleen tuhansia ihmisiä vuosittain, tosin määrä on tippunut muutamien vuosien takaisista kymmenistä tuhansista. Ehkä sairain laki maassa on se, että kypärä on pakollinen vain aikuisille. Lasten kallot ovat pehmeämpiä, joten ne eivät kuulemma kolahda niin kovaa asfalttiin. Ehkä sairaampaa on se, että aikuiset tosiaan noudattavat lakia; monet neljähenkiset perheet matkustivat siten että vain vanhemmilla oli kypärät.

Nyt alkaa reilun kuukauden mittainen kouluputki, kai sitä vähän on kärsittävä sen eteen että koulu mut tänne asti lähettää.